julkaistu 2013-02-20 / päivitetty 11.04. klo 23:11

Festivaali

Berliinin elokuvajuhlat lasketaan maailmalla elokuvafestivaalien suureen kolmikkoon, jonka kaksi muuta ovat luonnollisesti Cannes ja Venetsia. Helmikuussa järjestettävä Berlinale on myös mainituista vuosittain ensimmäinen. Tänä vuonna 63. kertaa järjestetty Berlinale valtasi suurkaupungin keskustan kymmenen päivän ajaksi.

13 esityssarjasta tärkein on tietenkin kilpasarja, johon valikoitui tänä vuonna 19 elokuvaa. Elokuvat tulivat 14 eri maasta ja viideltä mantereelta, ja niistä kaksi oli debyyttiohjauksia. Yhdysvalloista tuli neljä elokuvaa (Prince Avalanche, Promised Land, Side Effects, Before Midnight), Ranskasta kolme (Camille Claudel, 1915, La Religieuse, Elle s’en va).

Kilpasarjan paras elokuva palkitaan Kultaisella karhulla, jonka luovuttaa kansainvälisistä elokuvantekijöistä koostuva raati. Sitä johti tänä vuonna Wong Kar Wai, ja muina jäseninä nähtiin Susanne Bier, Andreas Dresen, Ellen Kuras, Shirin Neshat, Tim Robbins ja Athina Rachel Tsangari. Parhaaksi elokuvaksi he nimesivät lauantaina 16.2. pidetyssä tilaisuudessa Cälin Peter Netzerin ohjaaman Poziţia copiluluin (Child’s Pose). Parhaasta ohjauksesta palkittiin Hopeisella karhulla David Gordon Green elokuvastaan Prince Avalanche.

Loput palkinnot voit luntata vaikkapa kiinalaiselta Cinephilia-sivustolta. Sieltä näet myös sivuston oman juryn antamat arvosanat kilpasarjan elokuville. Itse olin yksi raatilaisista. Pieni on maailma.

255:stä pitkästä elokuvasta ja lukemattomista lyhärinäytöksistä parhaiden ja mielenkiintoisimpien valikoiminen omaan ohjelmistoonsa vaatii runsaasti työtä, ripauksen sattumaa ja tietenkin tuuria: liput tulevat myyntiin pääsääntöisesti neljää päivää etukäteen, mutta poikkeuksiakin on. Kaikki riippuu elokuvasta, esityssarjasta, teatterista, salista ja tähtien asennosta. Suurin osa saleista on Potsdamer Platzin seudulla, mutta parhaimmillaan matkaamiseen teatterista toiseen täytyy varata lähemmäs tunti.

Suuremman profiilin elokuvissa toistuivat tietyt teemat. Seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset olivat monasti framilla. Kilpasarjan elokuvista Paradies: Hoffnung (Paradise: Hope) käsitteli pedofiliaa, W imię… (In The Name Of) nuoren katolisen papin kamppailua seksuaalisen suuntautumisensa kanssa ja Vic + Flo ont vu un ours (Vic + Flo Saw a Bear) nuoren naispariskunnan eksentristä elämää. Sarjan ulkopuolella Don Jon’s Addictionissa puitiin pornoaddiktiota ja The Look of Lovessa kronikoitiin erään pornokeisarin tarina. Lovelace kertoi maailman ensimmäisen pornostaran vaiheista, Concussionissa kyllästynyt perheenäiti valjastaa kehonsa maksullisen seksin temppeliksi.

Arviot teemoittain:
● Kilpasarja
● Rakkaudesta ja riippuvuudesta
● Dokumentit
● Taiteesta ja tieteestä

KILPASARJA

Richard Linklater: Before Midnight ★★★

Festivaalin odotetuimpia elokuvia oli Richard Linklaterin Before-trilogian päätösosa. Amerikkalaisen Jessen (Ethan Hawke) ja ranskalaisen Selinan (Julie Delpy) ensikohtaamista kuvannut Before Sunrise (1995) ja sitä yhdeksän vuotta myöhemmin seurannut Before Sunset (2004) olivat dialogivetoisia, liki reaaliaikaisesti edenneitä elokuvia, jotka ajan myötä muodostuivat ikonisiksi kuvauksiksi kaikista niistä kriiseistä, joita X-sukupolvi aikanaan työsti.

Sarjan kolmas osa hukkaa pallon heti alussa. Edellisetkin osat käynnistyivät hitaasti, ja tarkasti hiottuun dialogiin kesti hetki tottua, mutta Before Midnight muistuttaa ensimmäisissä kohtauksissaan liki parodiaa. Lokaatio on Peloponnesos Etelä-Kreikassa. Jesse ja Selina ovat kahden tyttärensä kanssa viettämässä kesälomaa kirjailijaretriitissä: Jesse pallottelee ideoita kollegoidensa kanssa, Selina paloittelee paprikoita keittiössä muiden vaimokkeiden rinnalla. Välillä porukka istuu ruokapöydässä ja korostaa vuorotellen omaa erinomaisuuttaan laukomalla latteuksia, joiden myötä on vaikea uskoa näiden ihmisten olevan enempää kuin Nora Roberts -haamukirjailijoita.

Elokuva löytää onneksi uomansa viimeisessä näytöksessä, johon kiteytyvät yllättävän herkullisella tavalla kaikki ne typeryydet, joita pariskunnat suutuspäissään toisilleen huutavat. Jessen ja Selinan suhde rakoilee samaan tapaan kuin kaikki elinvoimaiset suhteet. Viimeinen kohtaus alleviivaa, kuinka tärkeää on oppia astumaan toisen saappaisiin. Liikoja paljastamatta voitanee sanoa, että Jessen ja Selinan elämissä riittäisi vielä kerrottavaa.

Bruno DuMont: Camille Claudel, 1915 ★★★★

Ranskalaista kuvanveistäjää Camille Claudelia (Juliette Binoche) yhden talven ajan seuraava elokuva on väkevä kertomus naistaiteilijuudesta ajassa, jolloin heppoisella diagnoosilla saattoi romuttaa kokonaisen uran ja elämän. Näin kävi Claudelille, joka sairastui läheistensä mukaan skitsofreniaan ja tuomittiin viettämään loppuikänsä mielisairaalassa.

DuMontin alakuloinen ohjaus näyttää rikkaiden kuvien ja tarkan fokuksen kautta pienen palasen siitä ajasta ja paikasta, jossa Claudel yritti omien päämääriensä mukaisesti toimia. Veli Paul (Jean-Luc Vincent), joka on passittanut Camillen hoitoon, toimii kaikessa korkeamman tahon johdattamana. Hän “ei halua nauttia uskosta, vaan toteuttaa Jumalan tahtoa ja syventää omaa tietämystään”. Tämä vaatii Camillen telkeämistä paikkaan, jossa itseään uskaltaa toteuttaa vain silloin, kun kukaan ei ole näkemässä. Musiikki ei laitoksessa soi, ja taide herää henkiin vain silloin, kun Camille sattuu poimimaan maasta palan savea, tai kun hoidokit laitetaan mekaanisesti toisintamaan Don Quixotea.

Danis Tanovic: Epizoda u životu berača željeza (An Episode in the Life of an Iron Picker) ★★★

Bosnia-Herzegovinan maaseudulla elävän köyhän romaniperheen isä kohtaa mahdottomalta tuntuvan haasteen, kun perheen äiti kokee keskenmenon ja tarvitsee leikkauksen selvitäkseen. Sairaala ei suostu operaatiota suorittamaan, sillä rahaa tai sairasvakuutusta ei ole. Romurautaa työkseen kaatopaikoilta kärräävä isä Nazif (Nazif Mujic) lähtee etsimään ratkaisua lohduttomaan tilanteeseen.

Erol Zubčevićin kamera pyörii kärpäsenä Nazifin likellä tämän vuoroin naaratessa roskamontuissa rautaa, vuoroin lääkäreiltä armoa anoessa. Lopulta ei auta muu kuin laittaa oma ajoneuvo kappaleiksi ja samalla vaarantaa se vähäisinkin toimeentulo, jolla perhe on tähän asti kitkuttanut.

Tämä kaikki tapahtuu yhden päivän kuluessa. Nazifin ja äiti Senada Alimanovicin oikeisiin kokemuksiin perustuva elokuva asettaa perspektiiviin sen, kuinka pienistä ja konkreettisista asioista oma olemassaolo voi lopulta olla kiinni.

Fredrik Bond: The Necessary Death of Charlie Countryman ★

Musiikkivideoilla kannuksensa ansainnut ruotsalainen Fredrik Bond oli vastuussa kilpasarjan röyhkeimmästä mahalaskusta. Shia LaBeouf hyppii väkkäränä kuvassa, joka heiluu väkkäränä ees taas koska käsikirjoituksen väkkäräisyys niin vaatii. Nimihenkilö lähtee Bukarestiin äitinsä aaveen kannustamana, rakastuu paikallisen mafioson (Mads Mikkelsen) tyttöystävään (Evan Rachel Wood) ja haastaa riitaa toisen pahiksen (Til Schweiger) kanssa. Välillä vedetään essoja parin nuoren Trainspotting-jampan (James Buckley ja Rupert Grint) kanssa ja hallusinoidaan tissimeressä.

Elokuvan viihdearvo pohjaa täysin LaBeoufiin, joka voisi terrierimäisellä olemuksellaan lähteä seurailemaan Nicholas Cagen jalanjälkiä kohti huonon näyttelemisen kuninkuusluokkaa. Vielä pari tällaista roolia, niin Youtube alkaa väistämättä täyttyä “Best of LaBeouf”-koosteista.

Paradies: Hoffnung (Paradise: Hope) ★★★★

Ulrich Seidlin Paratiisi-triptyykin päätösosa taiteilee koomisen ja traagisen raja-aidalla osoittaen, kuinka lähellä ne ovat lopulta toisiaan. 13-vuotias Melanie (Melanie Lenz), jonka äidin tiedämme trilogian avausosan Glaube (Faith) pohjalta olevan Keniassa lemmen perässä, ja isoäidin sitä seuranneen Lieben (Love) pohjalta kiertävän ovelta ovelle uskoa kauppaamassa, laitetaan kesäksi läskileirille Itävallan alpeille pudottamaan painoaan. Paikan päällä Melanie tutustuu muihin tyttöihin ja paikan omituiseen henkilökuntaan.

Liikunnanopettaja (Michael Thomas) on 1980-luvun junttikomedioista revitty kaljamahainen urpo, joka kyykyttää lapsia mielin määrin. Laitoksen lääkäri (Joseph Lorenz) taas astelee asemansa puolesta vaarallisilla vesillä. Jälkimmäiseen Melanie muodostaakin kiintymyssuhteen, johon sekoittuu isä-tytär-suhdetta ja eroottista vetoa. Kaksikon välinen suhde syvenee päivä päivältä, kunnes aikuisen täytyy valita, haluaako hän astua häveliäisyyden viimeisen rajaviivan ylitse. Vai onko soveliaasta käytöksestä irtauduttu jo aikaa sitten?

Staattinen kuvakieli antaa tilaa katsojan huomioille ja tulkinnoille. Seidl on mestari irrottamaan tabuaiheesta makaaberia huumoria, pakottaen katsojan samalla reflektoimaan omia reaktioitaan. Miksi nauran, vaikka aihe on näin kipeä?

David Gordon Green: Prince Avalanche ★★★

Islantilaiseen Á annan vegiin (Either Way) perustuva Prince Avalanche on amerikkalaista festari-indiekomediaa puhtaimmillaan. Paul Ruddin ja Emile Hirschin tietyöläiset maalaavat loputonta maantietä keskellä tulipalojen korventamaa metsämaisemaa, jauhavat paskaa ja ryyppäävät. Filmi lipsahtaa turhan usein tyhjäkäynnille, mutta onnistuu vaihtelevan relevantin dialogin lomassa tekemään huomioita päähenkilöidensä välisestä suhteesta ja laajemmin ihmisen suhteesta omaan historiaansa.

Huomiot ovat osin vahinkoja, kuten näytöstä seurannut pressitilaisuus todistaa. Oikeissa lokaatioissa nopeasti kuvattu elokuva on syntynyt osin sattuman kautta, ja esimerkiksi Joyce Paynen näyttelemä mystinen naishahmo on napattu mukaan kesken kuvausten, koska hänen tarinansa on tuntunut mielenkiintoiselta. Kiireettömissä kuvissa ja näyttelijöiden satunnaisessa improvisaatiossa on silti vaikeasti kuvailtavaa taikaa, joka kantaa silloinkin, kun tarinankuljetus unohtuu.

Greenin pokkaama Hopeinen karhu ei tunnu silti oikeutetulta sarjassa, jonka taso on kovempi kuin missään Sundancessa.

Gus Van Sant: Promised Land ★★★

John Krasinskyn ja Matt Damonin käsikirjoittama Promised Land tarttuu tärkeään ja Yhdysvalloissa tulenarkaan aiheeseen: Damon ja Frances McDormand näyttelevät maakaasua kauppaavia lobbareita, jotka saapuvat pieneen amerikkalaiseen kylään myymään yrityksensä tuotetta. Pian paikalle saapuu Krasinskyn näyttelemä luontoaktivisti, joka pyrkii laittamaan kapuloita näiden rattaisiin.

Alaviitteisiin mahtuisi paljon asiaa, mutta Krasinskyn ja Damonin elokuva pysyttelee yksittäisen ihmisen tasolla. Yksi olennainen kysymys on energian valjastamiseen käytetty vesisärötys-tekniikka, jota ei katsojalle juuri avata. Pohjatyötä kannattaa tehdä ennen tai jälkeen elokuvan, jos haluaa saada otteen siitä keskustelusta, johon Promised Land vain viittaa.

Ohjaajaksi pestattu Van Sant muistuttaa läsnäolostaan paikoin. Sisällöltään relevantti käsikirjoitus ei anna aineksia suureen ilotteluun, mutta yksittäiset kuvat – kuten bussista poistuvaa Damonia seuraava kamera, joka jääkin loittonevan kulkuneuvon kyytiin – tuovat kuvaan kaivattua persoonallisuutta.

Eniten tökkii lopulta käsikirjoitukseen ympätty, vahvalla autopilotilla kerrottu rakkaustarina. Sen kautta lopussa suodaan aivan turhan heppoisasti synninpäästö hahmolle, jonka ristiriitaisuus on tähän asti muodostanut elokuvan selkärangan ja tehnyt siitä kiinnostavan muunakin kuin amerikkalaisen energiakaupan lyhyenä oppituntina.

RAKKAUDESTA JA RIIPPUVUUDESTA

Stacie Passon: Concussion ★★★

Stacie Passonin debyyttiohjaus Concussion tarkastelee avioliittoa instituutiona tuoreesta näkökulmasta. Abbyn (Robin Weigert) ja Katen (Julie Fain Lawrence) liitto on raameiltaan pysyvä: hyvät työpaikat, kaksi lasta ja kaunis omakotitalo siistillä alueella. Rivien väleistä alkaa kuitenkin hiljalleen löytyä merkintöjä. Kun Abby saa poikansa futispelissä pallon ohimoonsa, päättää hän ottaa elämälleen uuden suunnan ja selvittää, täydentäisivätkö irtosuhteet hänen onneaan.

Passon kuvaa esikoisohjaajaksi ihailtavan kypsällä otteella Abbyn luisumista yhä kauemmas perheenäidin roolista Belle de jour -tyyliseen seikkailuun. Hahmon motiiveja avataan hiljalleen, eikä kaikelle pakoteta rationaalista syytä. Alku ja loppu jäävät yhtälailla avoimiksi.

Samalla Concussion asettuu osaksi uuden queer-elokuvan aaltoa, joka on omaksunut itseensä kaiken aiemmin opitun – Abbyn kirjahylly osoittaa meille, että Beauvoirit ja Butlerit on tullut luettua – ja ottanut taas askeleen eteenpäin. Amerikkalainen elokuva tuntuu olevan hiljalleen kypsä elokuvalle, joka käsittelee homoavioliittoa joutumatta problematisoimaan sitä, että kyseessä on homoavioliitto. Näytöksen jälkeen ohjaaja kertoo ylpeänä Harvey Weinsteinin ostaneen levitysoikeudet elokuvaan. Suunta on lupaava.

Joseph Gordon-Levitt: Don Jon’s Addiction ★★

Joseph Gordon-Levittin debyyttiohjaus Don Jon’s Addiction paljastuu puolittaiseksi pannukakuksi. Elokuvan parasta antia on sen räikeä Jersey Shore -tositelevisiosarjan parodia: Gordon-Levitt näyttelee nuorta ja aivotonta itärannikon kasvattia, jolle elämä on raudan pumppaamista, amerikanitalialaisia perheillallisia, kirkkosunnuntaita ja naisten esineellistämistä. Jälkimmäinen kiteytyy Scarlett Johanssonin pepulla ja tisseillä näyttelemään blondiin, johon Jon tuntee välittömästi vetoa.

Elokuvan juju on Jonin pornoaddiktio ja se, kuinka nettiporno voittaa aktuaalisen seksin ja läheisyyden. Tarvitaan Julianne Mooren vanhempi nainen opettamaan tälle rakkauden salat. Tyylillisesti Gordon-Levitt lainailee paremmiltaan, etupäässä Rian Johnsonilta (Brick, Looper) ja Christopher Nolanilta, joita hän myös näytöksen jälkeisessä pressitilaisuudessa kiittelee konsultointiavusta – ylistäen samalla muun muassa Quentin Tarantinoa.

Visuaalisesti vimmainen, miljoonia nettipornoklippejä suoltava toiston estetiikka nytkähtää yllättäen viimeisissä kuvissa seesteiseksi pehmoindieksi Jonin heräämistä alleviivaten ja osoittaa, ettei nuori tekijä ole ohjaajana vielä kypsynyt.

Steven Soderbergh: Side Effects ★★★

Steven Soderberghin joutsenlauluksi – ohjaaja on ilmoittanut vetäytyvänsä tauolle, ainakin hetkeksi – jäänyt Side Effects on ohjaajansa onnistuneimpia teoksia. Siinä Channing Tatumin näyttelemä osakekauppias vapautuu vankilasta, jossa hän on istunut sisäpiirikaupoista. Kotona odottaa masentunut vaimo (Rooney Mara), joka ajautuu pian lääkeriippuvuuteen psykiatrinsa (Jude Law) avituksella.

Soderbergh ohjaa toteavaan ja kylmän kliiniseen tyyliin hitchcockiaanista (kts. ainakin Noiduttu ja Psyko) tarinaa, joka nojaa lopulta hieman liikaa kerronnan epärehellisyyteen ja katsojan vedätykseen. Lääkeriippuvuudesta ja lääkebisneksen kritiikistä ponnistava filmi nytkähtää 40 minuutin kohdalla täysin toiseksi elokuvaksi ja unohtaa alkuperäiset pointtinsa. Lopputulos onkin ohjaajansa sanoin “kolme elokuvaa yhdessä”.

Thomas Newmanin minimaalinen elektroääniraita nivoo filmiä yhteen parhaansa mukaan, mutta lopun jatkuvat twistit alkavat väsyttää. Rooney Mara jatkaa vahvojen naishahmojen tiellään, vaikka Emily Taylorista ei ihan kokonaista hahmoa saadakaan. Soderberghille Side Effects on hyvä välitilinpäätös, jolla hän osoittaa virtuositeettinsa eri genrejen taitajana, mutta paljastaa myös nopean työtahtinsa aiheuttamat lapsukset.

Michael Winterbottom: The Look of Love ★★★

Brittien ensimmäisen strippiklubin perustanut Paul Raymond tuli tunnetuksi Ison-Britannian virallisena pornokeisarina ja lukuisten kiinteistökauppojensa myötä myös “Sohon kuninkaana”. Winterbottomin fragmentaarisessa, jännittävästi mokumentilta alkuun vaikuttavassa elokuvassa Raymondin nahkoihin astuu Steve Coogan.

Tämän hetken tuotteliaimpiin ohjaajiin lukeutuva Winterbottom löytää elokuvaansa rytmin vasta loppupuolella, kun Raymondin ja tämän tyttären, Debbien (Imogen Poots) välinen suhde nousee keskiöön. Siihen asti elokuvan tehoa syö ohjaajan tendenssi harhailla eroon olennaisesta. Raymondin poika esimerkiksi käy esittäytymässä kohtauksessa, joka jatkuu oudon pitkään, ja johon ei koskaan palata.

Coogan pääsee roolissaan vetämään vähän mitä lystää. Koska Raymond ei suuresta kulttuurisesta statuksestaan huolimatta ollut mitenkään valtava mediahahmo, on Coogan voinut rakentaa hahmoa suhteellisen vapaasti. Se tarkoittaa aiemmista rooleista tuttuja maneereita ja mm. mestarillisesta The Trip –televisiosarjasta ja sen elokuvaversiosta tuttuja Brando- ja Connery-imitaatioita.

Rob Epstein, Jeffrey Friedman: Lovelace ★★

Rob Epstein ja Jeffrey Friedman törmäävät uutuudellaan osin samoihin ongelmiin kuin muutaman vuoden takaisella Howlilla. Allen Ginsbergin kuuluisan runon ympärille rakennettu elokuva oli ontuva yhdistelmä oikeussalidraamaa ja runonlausuntaa, ryyditettynä teosta kuvittaneella kiusallisella animaatiolla. Se onnistui dokumentoimaan tapahtuneen, sanomatta siitä kuitenkaan mitään uutta.

Lovelace keskittyy niihin vuosiin, joita Linda Lovelace (elokuvassa Amanda Seyfried) käsitteli myöhemmin omaelämäkerrassaan Ordeal. Draaman rungon muodostaa nuorena aloitettu suhde väkivaltaiseen Chuck Traynoriin (Peter Sarsgaard), joka painosti Lindan tekemään pornoa ja esiintymään Deep Throatissa, aikansa tuottoisimmassa elokuvassa.

Ohjaajat menevät pieleen jo siinä, kuinka he käsittelevät elokuvansa visuaalista puolta. Miksi kuva on täytynyt suoltaa 1970-lukulaisen rakeisen filtterin lävitse? Miksi alkuteksteissä täytyy käyttää sitä kliseisintä 70’s-fonttia, jota ei tuohon aikaan oltu vielä edes keksitty? Ratkaisut tuovat turhaa camp-arvoa tarinaan, joka itsessään antaisi mahdollisuuksia vaikka mihin.

Nokkela ratkaisu on jakaa filmi kahteen osioon: kolikon kääntöpuolen paljastuessa efekti on tehokas. Valitettavaa on kuitenkin se, että elokuvan täytyy lopussa kelata 1980-luvulle Ordealin ilmestymishetkiin perustellakseen näkökantansa, mutta päähenkilön persoonasta ei kerrota seuraavalla vuosikymmenellä enää mitään uutta. Tosiasiassahan Lovelace oli tuolloin esimerkiksi ryhtynyt hartaaksi kristityksi.

DOKUMENTIT

Joshua Oppenheimer: The Act of Killing ★★★

Indonesian lähihistoria on verinen: yksinvaltiaaksi 1960-luvun alkupuolella hamunnut presidentti Sukarno sai vastaansa kommunistipuolueen, jonka hän käytännössä hävitti armeijallaan. Sadat tuhannet kommunistit saivat surmansa. Oppenheimerin dokumentissa joukkomurhia toteuttaneet entiset sotilaat saavat tehtäväkseen ohjata oman elokuvaversionsa tapahtuneista. He pitävät itseään yhä sankareina.

Oppenheimer harhailee dokumentillaan paikoin liian kauas sen alkulähteiltä, pyrkien kuvaamaan laajemmin Indonesian poliittisesti korruptoitunutta ilmastoa. Pointti löytyy kuitenkin jälleen lopussa, kun vanha ja väsynyt päähenkilö palaa paikalle, jossa hän tappoi 1960-luvulla tuhansia ihmisiä. Reaktio on niin fyysinen, että se on tarttua katsojaankin.

Raoul Peck: Assistance Mortelle ★★★★

“Jos lääkäri ei kysy vastaanotolleen tulevan potilaan oireista, hän tuskin voi tehdä kovin hyvää työtä.” Ohjaaja Peck kiteyttää ennen näytöstä olennaisen siitä, mikä Haitin maanjäristysten jälkihuollossa meni pieleen. Vuoden 2010 katastrofi jätti jälkeensä yli 300 tuhatta kuollutta, ja yli 1,6 miljoonaa koditonta.

Apua tarjottiin paljon, mutta pääpaino oli uudelleenrakentamisessa. Peckin ansiokas dokumentti näyttää kaikki ne päättömät rakennuskonseptit, joita nuoret ja innokkaat insinöörit yrittivät saarivaltiolle myydä ottamatta huomioon sitä, että raivaustyöt olivat vielä täysin kesken ja infrastruktuuri hajalla. Tulva vie yleensä valtaosan roskista mukanaan, mutta maanjäristys jättää roskat paikoilleen. Niiden siirtäminen on valtava urakka, mutta länsimaisille auttajille “debris just isn’t sexy enough.”

Uudelleenrakentaminen on helppo valttikortti, jolla järjestöt ja poliitikot voivat ostaa itselleen hyvää mieltä. Peck näyttää luokattomat uudisrakennukset, joita ei ole tehty kestämään edes pientä vesisadetta. “On hyvä rakentaa taloja, mutta ennen kaikkea ihmiset tarvitsevat apua palautumiseen.”

Shaun Kadlec, Deb Tullmann: Born This Way ★★★

Kamerunin homoskeneä kuvaava dokumentti kertoi ohjaajiensa mukaan itse itsensä. Maa, jossa homoudesta tuomitaan vähintään viiden vuoden vankeuteen, kätkee sisäänsä rikkaan ja monimuotoisen alakulttuurin, jonka jäsenet toteuttavat itseään hämyisissä baareissa tai turvataloissa.

Väkivaltaa toiseen kaupunkiin pakenevaa Cedriciä ja omaa seksuaalisuuttaan ja kristinuskoaan yhteen sovittelevaa Gertrudea seuraava, erilaisuutta ja itsevarmuutta promotoivan Lady Gagan kappaleesta nimensä poiminut Born This Way koostuu suuresta määrästä puheenvuoroja. Eniten ääneen pääsee Alice Nkom, kamerunilainen asianajaja joka on kamppaillut LGBT-oikeuksien puolesta vuosikymmenet. Muutokseen on vielä pitkä matka, mutta askelia otetaan koko ajan.

TAITEESTA JA TIETEESTÄ

Isabel Coixet: Ayer no termina nunca (Yesterday Never Ends) ★

Sarah Polleyta onnistuneissa My Life Without Messä (2003) ja The Secret Life of Wordsissa (2005) ohjannut Coixet pudottaa pallon pateettisella ja laahaavalla uutuudellaan. Candela Peña ja Javier Cámara ovat menettäneet poikansa viitisen vuotta sitten, ja muistot syövät yhä arjen iloa. Pariskunta tapaa ensimmäistä kertaa sitten eronsa ja alkaa puhua menneitä asioita puhki.

Huomattava dialogimäärä muodostaa kuplan, joka poksahtaa viimeistään siinä vaiheessa, kun Cámaran hahmo alkaa loppupuolella kertoa uudesta kuoroharrastuksestaan. Kymmenen minuutin monologi, johon elokuva lopulta päättyy, on tyhjää täynnä. Sen jälkeen hahmot jatkavat omiin suuntiinsa, kuten tekee katsojakin. Käteen jää pitkäveteinen kaksituntinen ja sarja älyttömän teennäisiä ja symboliikalla ladattuja mustavalkokuvia, joissa hahmot puhuvat kameralle niitä tuntojaan, joita he eivät voi ääneen lausua. Lopputuote on ainut elokuva, jota festareilla kritisoitiin ääneen kesken näytöksen.

Andrew Bujalski: Computer Chess ★★★★

Kahdeksan sivun mittaiseen käsikirjoitusluonnokseen perustuva, ihmisen ja teknologian välistä suhdetta ruotiva Computer Chess yllättää ja ylittää kaikki teennäisen kikkailun ennakko-oletukset. Viehkeällä, vanhaa PC-monitoria imitoivalla kuvasuhteella mustavalkoiselle VHS:lle kuvattu elokuva on samaan aikaan hauska ja ahdistava, ja kuten ohjaaja ennen näytöstä toteaa, ei missään nimessä kaikkien makuun.

Tietokoneshakkiturnausta ja sen ympärillä pyörivää hotellielämää seuraava elokuva on muodoltaan kokeellinen ja improvisoitu, ja vaatii katsojalta spesifiä mielentilaa tehotakseen. Parhaimmillaan se tarjoaa huikeita säväreitä, kuten silloin, kun hotellin käytävät alkavat muuttua pelisuunnittelija Papageorgen (Myles Paige) omaksi The Overlookiksi (kissoilla).

Carter: Maladies ★

Häkellyttävän tyhjänpäiväinen Maladies koostuu sarjasta kohtauksia, jotka eivät etene mihinkään tai ole edes suhteessa toisiinsa. Berlinalessa kolmen elokuvan voimin vieraileva James Franco on saippuasarjauransa kirjailijuuteen vaihtanut James, joka kamppailee luomisen kanssa ja pohdiskelee taiteen olemusta yhdessä Catherine Keenerin taiteilijahahmon kanssa. Samassa kommuunissa kaksikon kanssa asuu vielä Jamesin eksentrinen sisko Patricia (Fallon Goodson).

Maladiesin itsereflektiiviset huomiot ja loputtomat intertekstuaaliset viittaukset eivät ole nokkelia tai erityisen teräviä. Elokuva voi antaa Francolle tai Keenerille alustan peilata omaa rooliaan taiteilijoina, tai taiteentekijän (ohjaajan) siveltiminä, mutta katsojalle lopputulos ei käänny mielenkiintoiseksi elokuvaksi.

Matías Piñeiro: Viola ★★★

Oikean, Shakespearen tekstejä yhdistelleen teatterinäytelmän sivutuotteena syntynyt Viola on hämmentävä kokonaisuus. Sen toistuva motiivi on Loppiaisaatosta poimittu kohtaus, jota teatteriproduktion näyttelijät toistavat. Hahmot ja konteksti vaihtuvat, mutta sama kohtaus kiertää kehää.

Lopputulos on monikerroksinen ja vapaasti virtaava kuvaus ihmisten välisistä suhteista 2010-luvun Buenos Airesissa. Katsojalle Shakespearen rikasta vanhaa englantia voi olla vaikea seurata nopeatahtisen espanjan lävitse, joten paras on antaa keskittymisen suosiolla levätä ja ottaa mukaan se, mikä sattuu tarttumaan. Tunnin mittaisena yhden kohtauksen tutkielmana Violaan voi huoletta palata aina uudestaan.

Teksti: 2013 Anton Vanha-Majamaa

Kuvat:© Internationale Filmfestspiele Berlin Press Film stills

Katso myös muut festivaaliraporttimme.