Kävijämääränsä liki kaksinkertaistanut Artisokka-festivaali järjestettiin Helsingissä 29. maaliskuuta – 1. huhtikuuta. Vuodesta 2001 alkaen Rakkautta & Anarkiaa –festivaalin pikkusisko on keskittynyt naisiin ja vain naisiin.

Festivaalin suosituimpiin elokuviin kuuluivat tapahtuman avannut henkilökuva Rouva Presidentti, Andrea Arnoldin Humiseva Harju ja Lynne Ramsayn Poikani Kevin. Harvinaisuuksia festivaaliyleisö ei siis selvästikään ollut metsästämässä, sillä kolmikon kaikki palaset ovat nähtävissä teattereissa huhtikuun aikana.

Festivaalien yllä riehui kielletyn ja menetetyn rakkauden uhkaava myrsky. Tämä oli jossain määrin keskeinen teema jokaisessa näkemässäni elokuvussa. Monet festivaalin nimekkäimmistä töistä jätin väliin. Osin syytän aikataulua, osin elokuvien ensi-iltapäivien läheisyyttä. Ehkä osin tästä johtuen tarjonta jäi kohtalaisen vaisuksi.

Jälkiviisaana olisi ollut hienoa joko aloittaa tai lopettaa festivaali epätasaisen uran tehneen Luc Bessonin osin moititulla, osin kehutulla The Ladylla. Kotiarestiin suljetun vastarintasymbolin Aung San Suu Kuyin tarina nousi viikonloppuna erityisen ajankohtaiseksi, kun rouva nousi pitkään jatkuneen sorron jälkeen Myanmarin parlamenttiin.

Politiikan sijaan Kyss Mig kehystää kielletyn rakkauden ruotsalaisella hyvinvointivaltiolla. Rutiinimaisella ammattitaidolla kuvattu ihmissuhdesotku käsittelee kipeitä aiheita lepsun mitäänsanomattomasti. Tarinallaan ja kepeydellään Alexandra-Therese Keiningin ohjaus tuo mieleen muutaman vuoden takaisen jenkkiromcomin Amor Yllättää.

Viikonlopun pettymyksen leiman saa kylkeensä David Cronenbergin puhelias A Dangerous Method. Ihmisten konepellin alle taajaan kurkistava Cronenberg luottaa tuoreimmassaan sanan voimaan: merkittäviä pätkiä elokuvan ihmissuhteista käydään läpi kirjeitä lukemalla. Vahvat roolisuoritukset jäävät ilman apua konfliktiköyhän tarinan ja pinnallisten ihmiskuvausten puristuksessa.

Iranialais-Amerikkalaisen Maryam Keshavarzin kriittinen Circumstance on kiehtova, joskin hieman nähdyn oloinen kuvaus nykypäivän iranilaisnuorison hiljaisesta kapinasta vanhempiaan vastaan. Vapaalla tyylittelyllä kuviinsa puhtia puhaltava Keshavarz onnistuu tavoitteessaan: Iran näyttäytyy jälleen kerran ahdistuneisuuteensa tukehtuvalta epäonnistuneelta valtiolta.

Lukemattomia kertoja niin valkokankaalle kuin tv-ruudulle sovitettu klassikkoromaani Jane Eyre on jälleen saanut uuden tulkinnan. Ei nimeä –ohjaajan Cary Fukunagan versiointi on niin hyvässä kuin ennen muuta pahassa perinnetietoinen pukudraama. Teemat ovat vanhat tutut. Sukupuoliroolit, yhteiskuntaluokat ja sorrettu rakkaus ovat siis jälleen tapetilla. Alun lupaavan rohkeasta kuvakielestä huolimatta Fukunaga ei onnistu tarjoamaan mitään ihmeellistä väsyneeseen konseptiin.

Festivaalini päättänyt, hieman yllättäen Suomessa ilman teatteriensi-iltaa jäävä Young Adult oli kattaukseni maukkainta antia. Jason Reitmanin tutkielma pitkäksi venyneestä nuoruudesta ja menneisyyteen ripustautumisesta tasapainoilee oivasti draaman ja mustan komedian välimaastossa. Monilla mainioilla huomioilla päällystetty paluu kotikonnuille koskettaa ja naurattaa sopivassa suhteessa.

Teksti 2012 Jouko Luhtala