Alien: Covenant - hirviömäinen mash-up

Alien: Covenant (2017)

Tiukan isänvallan tukahduttama leffasarja kaipaa kipeästi pelastajaa, mutta avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi.

julkaistu 2017-06-15 / päivitetty 02.11. klo 17:05
Kauhu, Sci-fi 4033

KUVA 3

Neomorph
Neomorph 

KUVA 2

Katherine Waterston
Katherine Waterston 

KUVA 1

Michael Fassbender
Michael Fassbender 

Ilmestyessään vuonna 1979 Ridley Scottin tieteiskauhuklassikko Alien – kahdeksas matkustaja ei ainoastaan merkinnyt läpimurtoa aloittelevalle ohjaajalleen ja pääosanäyttelijä Sigourney Weaverille, vaan elokuvan näkemys tulevaisuuden nuhjuisesta low tech-maailmasta ja avaruuden vihamielisistä elämänmuodoista määritteli uudelleen myös kauhun ja scifin standardeja. Lähes 40 vuotta myöhemmin Alien-saagan avaus saa katsojansa yhä pelon valtaan: keho hikoaa, hengitys tihenee ja syke kohoaa. Miksi?

Toisin kuin esimerkiksi Blade Runnerissa (1982), Alienissa tiede ja teknologia ovat toissijaisia yksinkertaisuudessaan nerokkaasti viriteltyyn kauhuasetelmaan. Avaruus on tuntematon siirtomaa, jonka loputtomassa pimeydessä piileksii armoton ja arvaamaton vihollinen, joka rajattuun tilaan soluttauduttuaan alkaa hiljaa ja hitaasti saalistaa tavallisia ihmisiä, ”avaruuden rekkakuskeja”. Elokuva tarjoaa jokaiselle jotakin. Miehet nauttivat testosteronihuuruisesta selviytymistaistelusta, kun taas naisille Kristus-hahmoinen luutnantti Ellen Ripley edustaa itsenäistä ja aloitekykyistä naissankaria.

Vanhan totuuden mukaan elokuva on täsmälleen yhtä kiehtova kuin sen antagonisti, oli kyseessä sitten James Bondin, Star Warsin tai Alienin kaltainen miljardiluokan franchise. Xenomorph on ”täydellinen organismi”, jonka tielle päätyvän ihmisen loppu on vääjäämättömän brutaali ja visvainen. Näkyvien silmien puuttuessa katseeseen perustuva kommunikaatio, toisen olennon olemassaolon tunnustaminen ja käytöksen ennakointi käyvät mahdottomiksi.

Sveitsiläisen kuvataiteilija H.R. Gigerin painajaismaisen luomuksen fallisiin muotoihin konkretisoituvat ihmismielen primitiivisimmät pelot seksuaalisesta väkivallasta ja synnytystuskista. Xenomorphin tunkeutuessa Nostromon hämärien ja kosteiden käytävien sokkeloon raiskauksen vertauskuvallinen narratiivi on ilmeinen.

Scottin Alien sai jatkoa vuonna 1986, kun James Cameron ohjasi seitsemän Oscar-ehdokkuutta ja kaksi voittoa kahmineen elokuvan Aliens. Toiminnasta tuli nyt dynaamisempaa, Xenomorphin elämänkierto täydentyi ja äitiyden teeman korostuessa myös Ripleystä paljastui emotionaalisesti uusi puoli.

Aliensin jälkeen elokuvasarja ajautui pahasti sivuraiteelle. Niin David Fincherin Alien 3 (1992) kuin Jean-Pierre Jeunet’n Alien – ylösnousemus (1997) lukeutuvat teoksiin, joista poispäin arvostetut ohjaajat ovat aktiivisesti pyrkineet kääntämään katseensa. Elokuvien puolustukseksi on kuitenkin mainittava kyky uudistaa ja kasvattaa painajaisten myyttisen olennon uhkaavuutta.

Fincher esitteli yleisölle aiempaa nopeamman hyökkääjän, jonka kupolimaisia muotoja valon ja varjon leikki harhaanjohtavasti toistaa. Jeunet kuvasi puolestaan olentojen virtaviivaista liikettä veden alla.

Kun Ridley Scott ilmoitti ohjaavansa Alien-sarjalle esiosan, uutinen ei herättänyt erityisempiä odotuksia tai riemunkiljahduksia. Sekä yleisön että kriitikoiden pettymys oli kuitenkin katkera, kun Prometheus (2012) paljastui tuotantosuunnittelultaan häikäiseväksi mutta sisällöltään latteaksi löytöretkeksi ihmisrodun aamunkoittoon. Elokuvan aukkoinen juoni jätti jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, ja Xenomorphin esiastekin vain vilahti valkokankaalla.

Scott sortui siis samaan virhearvioon kuin George Lucas olettaessaan, että katsoja jakaa ohjaajan luovan innostuksen mytologian ja sen yksityiskohtien pikkutarkasta avaamisesta. Kun positiiviset yleisöreaktiot uudesta Alien: Covenantista alkoivat levitä kevään 2017 CinemaConin myötä, heräsi myös varovainen toiveikkuus sarjan paluusta juurilleen.

Elokuvan nimen hahmottuessa katsojan silmien eteen Jerry Goldsmithin aavemaisen ja kolkon Alien-teeman sävelin usko vanhaan kauhun ilmapiiriin elää vielä vakaana. Pian Covenant kuitenkin osoittautuu hämmentäväksi keitokseksi fanipalveluksia, Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailun estetiikkaa sekä alkukuvan Voight-Kampff-yhteyden kautta Blade Runneriin kytkeytyvää filosofointia ihmisen ja pelonsekaista ihailua nauttivien androidien eroista.

Vuonna 2104 siirtokunta-alus U.S.S. Covenant kuljettaa 2000 uudisasukasta ja 1140 alkiota kohti syrjäistä Origae-6-planeettaa, kun äkillinen avaruusmyrsky vaurioittaa alusta ja pakottaa miehistön hereille horroksestaan. Korjaustöiden aikana alus poimii John DenverinTake Me Home, Country Roads”-kappaletta tapailevan sattumanvaraisen signaalin läheiseltä planeetalta, mikä johdattaa heidät Prometheuksen ainoan eloonjääneen ja sittemmin synkkään nekropoliin asettuneen modernin Frankensteinin, androidi Davidin luokse.

Prometheuksen eksistentiaaliset peruskysymykset ihmisen alkuperästä laajenevat Covenantissa käsittelemään elämän tarkoituksen ja ihmisolemuksen filosofiaa. Elokuvan temaattisena ytimenä sykkii Davidin halu nousta luojaansa vastaan ja korvata vajavainen ihmiskunta olennoista puhtaimmalla, Neomorphilla. Valitettavasti ihmisyyden suurimpien kysymysten tarkastelu jää pääosin länsimaisen taide- ja kirjallisuushistorian klassikkojen alleviivaavaksi viljelyksi Shelleystä Byroniin ja Michelangelosta Wagneriin.

Uskonto ja tiede asettuvat kiinnostavalla tavalla vastakkain Billy Crudupin esittämän Oramin ja Michael Fassbenderin Davidin hahmojen kautta. Elokuvan kliinisessä prologissa David seisoo renessanssimaalari Piero della Francescan ”Kristuksen syntymän” äärellä ja punnitsee käsittämättömältä vaikuttavaa ajatusta, että todelliseksi jumalaksi synnytään. Uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi epävarmalla kapteeni Oramilla on sanansa sanottavana Davidin rienaavasta luomistyöstä, mutta tämä juonilanka katkeaa muiden tapaan hahmon ennenaikaiseen kuolemaan. Huomionarvoista on kuitenkin se, että juuri Oram tekee kohtalokkaan päätöksen jäljittää outo signaali.

Mikään ei tapa katsojan mielenkiintoa yhtä varmasti kuin elokuvahistorian ikonisimpiin kuuluvan hirviön demystifiointi. Kun evoluution rattaissa täydelliseksi tappokoneeksi kehittynyt ”luomakunnan kruunu” paljastuu Covenantissa tieteellisen peukaloinnin traagiseksi hybridiksi, absoluuttisen pahuuden herättämät ahdistuksen ja pelon tunteet laimenevat ja katoavat.

Covenantista löytyvät kaikki tunnistettavat Alien-troopit, kuten facehuggerit, chestbursterit, syövyttävä happo, väittely eristämisen tarpeellisuudesta, Xenomorphin paluu ja tempautuminen ilmalukon kautta avaruuteen. Vaikka yksittäisissä kohtauksissa, kuten haudanryöstöön vertautuvassa munien ihmettelyssä, tuttu asetelma on toteutettu kekseliäästi, herättää tarinan ennakoitavuus harmittavan usein henkisen facepalmin. Kun täysikasvuinen hirviö kykenee kupolillaan murskaamaan vahvistetun lasin, ei ole vaikea arvata, millaista jälkeä toukka saa aikaan rintaontelossa.

Painajaiset eivät ole rationaalisia, joten myöskään koulutettujen tiedemiesten- ja naisten ei voi olettaa toimivan loogisesti ja järkevästi kulman takaa kurkkivan kuoleman edessä. Koska Peter Weylandin kautta tiede on vielä tässä vaiheessa valjastettu jaloon tehtävään ihmiskunnan hyvinvoinnin ja tulevaisuuden edistäjänä, ilmentää kokonaisen sivilisaation tuhoaminen yhdellä nopealla CGI-kohtauksella sen sijaan räikeää ristiriitaa elokuvan hengessä.

Vaikka elokuvan juoni on ennalta-arvattava, hahmojen motiivit toimia lasinhauraita sekä käsikirjoituksen aikalooppi koko elokuvasarjan uskottavuutta nakertava, Ridley Scott todistaa jälleen kykynsä visuaalisuudellaan vangitsevan ja pysäyttävän ympäristön hallitsijana. Islannin kalliomaisemista on siirrytty kuvaamaan Uuden-Seelannin vehreyteen, joka osuvasti houkuttelee tälläkin hetkellä runsaasti asukkaita. Kuoleman kentäksi muuttuneen torin äärellä katsoja kokee itsensä todella pieneksi. Kun synkkiin kuviin yhdistetään vielä Jed Kurzelin hiljaisuuteen nojaava elektroninen ääniraita, tavoittaa Covenant hetkittäin alkuperäisen elokuvan aavemaisen tunnelman.

Covenantin näyttelijäkaartista vahvimpaan roolisuoritukseen taipuu Fassbender, jonka herkkävireinen pas de deux kahden androidin välillä jättää katsojan arvuuttelemaan loppumetreille asti, kenelle Walter todella on uskollinen. Kohtaus, jossa David opettaa luomishalusta kastroidulle Walterille huilunsoittoa ja suutelua, on nopeasti sivuutetussa homoeroottisuudessaan myös elokuvan emotionaalisesti latautunein hetki. Katherine Waterstonin Daniels on kelpo köyhän naisen Ripley, joka äärimmäisen paniikin hetkellä tavoittaa sisäisen rohkeutensa ja lunastaa johtajan aseman. Lisäksi hän on tiedemiesten joukossa ainoa, joka uskaltaa järkevästi kyseenalaistaa lintujen ja eläinten äänistä vaienneen planeetan hyvän tahdon ja vieraanvaraisuuden.

Tällä hetkellä Alien vaikuttaisi lukeutuvan elokuvasarjoihin, joita Hollywoodin studiopomot kassavirran takaamiseksi itsepintaisesti tekohengittävät. Sinänsä ikonisella hahmolla rahastamisessa ei ole mitään tuomittavaa, mikäli ohjausvastuu luovutetaan henkilölle, jolla on raikas mutta samalla perinnetietoinen ote.

Kun tarkastelee franchisen historiaa, on helppo havaita, miten Alien on yltänyt parhaimpaansa juuri aloittelevien visionäärien käsissä. Ikävä kyllä Ridley Scott on jyrkkäsanaisesti todennut, ettei omalaatuisen scifi-ohjaaja Neill Blomkampin (District 9, Elysium) kahden ensimmäisen Alienin aikajanalle kaavailemaa elokuvaa tulla toistaiseksi näkemään. Covenantin ja alkuperäisen Alienin välisen kuilun Sir Ridley aikoo kuroa umpeen kahden elokuvan saattelemana.

Teksti: 2017 Samu Oksanen

Seuraa meitä

PINNALLA

Juliette Binoche

Aurinko sisälläni

Aleksi Salonen | 24.10.

Ihana Juliette Binoche loistaa Claire Denis’n hienovireisessä romanttisten tunteiden ja tuntemusten draamakomediassa.

Lue lisää »
Michael Fassbender

Alien: Covenant - hirviömäinen mash-up

Samu Oksanen | 15.06.

Tiukan isänvallan tukahduttama leffasarja kaipaa kipeästi pelastajaa, mutta avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi.

Lue lisää »
Barry Keoghan ja Colin Firth

The Killing of a Sacred Deer

Aleksi Salonen | 31.10.

Kreikkalaisen myytin päivitys nykyaikaan toi Cannesin parhaan käsikirjoituksen palkinnon, ihan ansaitusti.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Juliette Binoche

Aurinko sisälläni

Aleksi Salonen | 24.10.

Ihana Juliette Binoche loistaa Claire Denis’n hienovireisessä romanttisten tunteiden ja tuntemusten draamakomediassa.

Lue lisää »
Barry Keoghan ja Colin Firth

The Killing of a Sacred Deer

Aleksi Salonen | 31.10.

Kreikkalaisen myytin päivitys nykyaikaan toi Cannesin parhaan käsikirjoituksen palkinnon, ihan ansaitusti.

Lue lisää »
Terry Notary, Dominic West

The Square

Aleksi Salonen | 14.11.

Ruben Östlundin yhteiskunnallinen satiiri voitti Cannes’n pääpalkinnon vuonna 2017.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

Seuraa meitä

Seuraa Filmgoeria Facebookissa
Seuraa Filmgoeria Twitterissä
Tilaa Filmgoerin sisältö RSS-syötteenä
Tsekkaa myös toimituksen leikekirja
Filmgoer Youtubessa
TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2017
ISSN 1798-7202