Ahneus - Greed: Jälkituotanto ja vastaanotto

(2008)

Kari Glödstaf
julkaistu 2008-03-30 / päivitetty 22.07. klo 15:03
1330

KUVA 4

Gibson Gowland
Gibson Gowland 

KUVA 3

Gibson Gowland ja Zasu Pitts
Gibson Gowland ja Zasu Pitts 

KUVA 2

Zasu Pitts
Zasu Pitts 

KUVA 1

Zasu Pitts ja Gibson Gowland
Zasu Pitts ja Gibson Gowland 

Esittely | Juoni ja tuotantotiedot | Esituotanto ja kuvaukset | Jälkituotanto ja vastaanotto

MYRSKY PUHKEAA
Kuvausten päätyttyä Stroheim, joka halusi itse leikata elokuvansa, alkoi lyhentää järjettömäksi paisunutta materiaalia. Viikot kuluivat päättämättömän ohjaajan viettäessä leikkaamossa ympäripyöreitä päiviä: mitä säilyttää, mitä siirtää syrjään, mitä kohtausta käyttää? Lopulta, kolme kuukautta kestäneen editointivaiheen jälkeen Stroheim sai valmiiksi raakaversionsa, jolla oli pituutta yli neljänkymmenen kelan verran (n. 10 tuntia) – version, jonka ympärillä lukuisat tarinat edelleenkin vellovat. Aina silloin tällöin esille nousee huhuja ja vihjeitä tämän version olemassaolosta: milloin Ranskan elokuva-arkiston väitetään omistavan kyseisen printin, milloin sen kerrotaan olevan jonkun miljardöörin kassaholvissa – jopa Mussolinin kerrotaan omistaneen elokuvan täydellisen version (6). Valitettava tosiasia kuitenkin on, että tätä vain yksityistilaisuudessa näytettyä versiota, “täydellistä Ahneutta” tuskin on enää olemassa. M-G-M:n jo 1960-luvulla antaman tiedotteen mukaan kaikki ylimääräinen filmimateriaalikin on tuhottu.

Ennakkonäytännössä mukana ollut Stroheimin ystävä Harry Carr kuvasi näkemäänsä versiota ihmeelliseksi, samoin teki tuleva käsikirjoittaja Dale Eunson, joka järkyttyi nähdessään elokuvan lopullisessa muodossaan. “Kuinka kukaan voi pitää sitä mestariteoksena, jos hän ei tiedä millainen se on alkujaan ollut?” Ylipäätään katsojajoukko oli varsin yksimielinen näkemästään, mutta ymmärsi, ettei moista mammuttia voinut esittää missään. Stroheim ehdotti elokuvan jakamista kahteen osaan, mutta se ei yhtiölle kelvannut.

Ohjaaja jatkoi elokuvan leikkaamista. Toinen versio, pituudeltaan 24 kelaa (n. 4½ – 5 tuntia) oli hänen ehdoton alarajansa. Jälleen hän ehdotti elokuvasta kaksiosaista, mutta yhtiö kieltäytyi edelleen ottamasta sitä vastaan (mainittakoon, että Euroopassa kaksiosaiset elokuvat olivat verrattain yleisiä, mutta amerikkalaisille teatterinomistajille kaksikin tuntia vaikutti kauhistuttavalta). Tässä vaiheessa Goldwyn Company alkoi jo tutkia lakiteitse Stroheimin erottamista, olihan hän syyllistynyt jo moneen vakavaan sopimusrikkeeseen.

Keväällä 1924 tapahtui muutoksia, jotka eivät luvanneet hyvää Stroheimille. Goldwyn Company oli fuusioitunut Metron kanssa ja tuloksena oli Metro-Goldwyn-Mayer, josta oli muodostuva yksi Hollywoodin kuuluisimmista ja menestyksekkäimmistä elokuvayhtiöistä. Frank Godsol ja Abe Lehr olivat siirretty syrjään ja yhtiön studiopäälliköksi oli nimitetty Louis B. Mayer. Tämä oli ensi töikseen houkutellut Universalilta ihmelapsena pidetyn Irving Thalbergin alaisekseen. Vanhat viholliset kohtasivat siis uudelleen.

Ahneuden kolmas leikkausversio oli Hollywoodista New Yorkiin siirtyneen Rex Ingramin käsialaa. Ingram, joka oli Stroheimin hyvä ystävä ja samanlainen täydellisiä vapauksia vaatinut ohjaaja, poisti yhdessä leikkaajansa Grant Whytockin kanssa materiaalia vielä kuuden kelan verran. Tarjotessaan kolmituntiseksi lyhentynyttä elokuvaansa Mayerille ja Thalbergille Stroheim oli varma, että se hyväksyttäisiin. Aiheeseen lopullisesti kyllästynyt Mayer raivostui silmittömästi, irtisanoi Stroheimin elokuvasta ja toimitti sen leikkaamoon. Se, mitä leikkaamosta tuli lopulta ulos, sai Stroheimin raivoihinsa. Ohjaaja ei pystynyt katsomaan elokuvaansa yli kymmeneen vuoteen, jonka jälkeen se teki vieläkin kipeää:

“Henkilö, joka leikkasi elokuvani, ei ollut lukenut kirjaa saati alkuperäiskäsikirjoitusta. Hän tuhosi koko kahden vuoden työn. Noiden kahden vuoden aikana olin kiinnittänyt taloni, autoni ja henkivakuutukseni voidakseni jatkaa työntekoa. Palkkioksi siitä yhtiö, joka samaan aikaan tuotti slapstickia ja farsseja leikkasi mielivaltaisesti elokuvani kymmenkelaiseksi. Tässä muodossa elokuvani muistuttaa ruumista hautausmaalla.”

Vaikka krediiteissä leikkaajaksi merkitäänkin Joseph Farnham, ei selitys kelpaa kaikille ja varsin yleisesti lopullista versiota pidetään Irving Thalbergin muodostamana. Moinen ei tunnu lainkaan mahdottomalta, varsinkaan jos tietää yhtään Hollywoodin kulissien takaisesta valtapelistä: Louis B. Mayer oli valmis tuhoamaan suurimman tähtensä, John Gilbertin uran saatuaan tältä nyrkistä ja samalla studiolla näytelleen Lillian Gishin elokuvaura päättyi käytännössä siihen, kun tähti ei suostunut mukautumaan studion hänelle sepittämään skandaaliin (7). Stroheimin puolustelijoiden mielestä Thalberg sai näin sekä tilaisuuden näyttää todellisen mahtinsa sekä kostaa Stroheimille heidän aiemmat erimielisyytensä.

Toisaalta Stroheimin katkeruuden ymmärtää, toisaalta M-G-M:n johtoakin on helppo sympatisoida. Amerikassa elokuvat olivat kuitenkin suuren luokan liiketoimintaa, jonka tarkoituksena oli luonnollisesti tuottaa mahdollisimman paljon rahaa. Kymmentuntisen elokuvan julkaiseminen teatterissa olisi ollut taloudellinen itsemurha, onhan se vielä nykyäänkin sula mahdottomuus – moinen onnistuisi korkeintaan tv:n minisarjana. Ja koska kaksiosaiset elokuvat eivät olleet Amerikassa suosittuja, oli etukäteenkin selvää, että ongelmia ilmenisi.

SAKSIEN LEIKKAAMAA
Nykyään Ahneus esittäytyy kolmiodraamana, mutta alun perin se oli huomattavasti laajempi teos, joka sisälsi ydinkertomuksen ohella kaksi rinnakkaistarinaa. Macin luona siivoamassa käyvän Maria Macapan sekä hänen miesystävänsä, romukauppias Zerkowin tarinan, joka päättyy niin ikään traagisesti: rahanhimossaan hulluuteen ajautuva Zerkow tappaa Marian, minkä jälkeen hän itse hukuttautuu. Paremmin käy sen sijaan kolmannelle parille, samassa talossa asuville iäkkäille Grannisille ja neiti Bakerille. He rakastuvat tarinan edetessä toisiinsa ja muuttavat yhteen asumaan.

Jonkinlaisen kuvan Ahneudesta saa vain mielikuvituksen, Norrisin romaanin ja alkuperäiskäsikirjoituksen perusteella. Lisäselvitystä tuovat myös monet elokuvasta tehdyt tutkielmat ja teokset, joista parhain ja tunnetuin lienee neljälläsadalla still-kuvalla varustettu The Complete Greed (Herman G. Weinberg, 1972). Still-kuvien avulla toteutettu nelituntinen Turner Classic Moviesin videojulkaisu (1999) on erittäin käyttökelpoinen sekin. Mitä kaikkea elokuvan alkuperäisestä versiosta on rinnakkaistarinoiden lisäksi kadonnut?

- Tapahtumien aikajana on sekä Norrisin tekstissä että elokuvan alkuperäisversiossa vuosia, valmiissa versiossa kaikki tuntuu tapahtuvan hyvin lyhyellä aikavälillä.

- Miltei kaikki kohtaukset Trinan perheestä ja kodista.

- Painajaisunijakso, jossa Maria Macapa ilmestyy Trinalle myymään arpalippuja.

- Trinan murhan jälkeen Mac vaeltelee San Franciscossa ja Big Dipperin kaivoksella ennen päätymistään Kuolemanlaaksoon. Kuolemanlaakso-osaa on myös lyhennetty reilusti.

- Kaikki kohtaukset, joissa Macin isä esiintyy.

- Viittaukset seksuaalisuuteen, myös väkivaltaa karsittu.

- Lukuisia tarinaa ja henkilöiden motiiveja painottavia kohtauksia on lyhennelty ja välitekstejä muuteltu – osin yhtiön, osin sensoreiden toimesta.

Lista on surullista luettavaa ja luulisi, että moisten leikkausten jälkeen Ahneus olisi vaikeasti seurattava tilkkutäkki, sillä eihän minkään elokuvan tulisi kestää moisia poistoja – kuitenkin elokuvahistorioitsija Arthur Knightin mukaan “Ahneus häkellyttää katsojia niillä osillaan, joita ei näytetä, kun taas se, mitä näytetään, on kovaa purtavaa vielä nykyajankin katsojille” (8). Toki jäljelle jääneessä versiossa onkin paikoin kohtauksia ja aikasiirtymiä, jotka saattavat herättää hämmennystä, mutta lopputulos on silti mestarillinen ja voimakas.

PURITAANISEN HOLLYWOODIN PURISTUKSESSA
“Haluan kertoa asiat kuten ne ovat. Tarkoituksenani on näyttää elokuvissani tavallisia ihmisiä – miehiä, naisia, lapsia ja vanhuksia sellaisina kuin he ovat jokapäiväisessä elämässä. Niin puhtaina kuin likaisinakin, moitteettomina kuin ryysyläisinäkin. Tämän haluan tehdä ilman liioiteltua silottelua, eli toisin kuin elokuvilla ja teatterilla on tapana tehdä. Tahdon näyttää ihmisten hyvät ja huonot puolet, kauneuden ja rumuuden, ylevät ja alhaiset tarkoitusperät. En suostu kompromisseihin.” Stroheim.

Amerikkalainen elokuvateollisuus on aina esittänyt maan eräänlaisena paratiisina ja ollut siten myös ahkerasti ylläpitämässä illuusioita “mahdollisuuksien valtakunnasta”. Amerikka on aina ollut paikka, jossa kuka tahansa voi tavata unelmiensa prinssin, nousta katuojasta miljonääriksi ja niin edelleen. Toki tätä se on monelle ollutkin, eikä vähiten monille elokuva-alan moguleille, joista suurin osa oli itäeurooppalaisia maahanmuuttajia. Mutta kolikolla on luonnollisesti kääntöpuolensa, se elämä, jota myös Stroheim oli elänyt ensimmäisinä siirtolaisvuosinaan: köyhyys, juurettomuus, ulkopuolisuus ja kaikki muut ihmiselon vaikeudet. Amerikkalaiset kirjailijat ovat kirjoittaneet monia yhteiskuntaa kriittisesti peilaavia teoksia, mutta filmimogulit eivät ole olleet halukkaita esittämään tällaisia tarinoita valkokankaalla; Hollywood ei ole koskaan pitänyt oman pesän likaajista. Kun Chaplin esitti elokuvassaan Siirtolainen (The Immigrant, 1917) maahanmuuttajien elämää ahtaassa matkustajalaivassa, hän sai osakseen runsaasti arvostelua. Isänmaallisena henkilönä ja toisen maailmansodan veteraanina muistettu John Ford sekä hänen tuottajansa Darryl F. Zanuck joutuivat kommunismiepäilyjen kohteeksi filmatessaan John Steinbeckin Amerikan pula-aikaa kuvaavaa menestysromaania Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath, 1940). Billy Wilder puolestaan raivostutti filmikaupungin kuvatessaan sen pelisääntöjä ja armottomuutta mestariteoksessaan Auringonlaskun katu (Sunset Blvd., 1950).

Stroheim taisteli koko uransa ajan tätä Hollywoodin tarjoamaan maailmankuvaa vastaan. Olipa kyseessä sitten ulkomaiseen liehittelijään ihastuva vaimo (Järjettömiä naisia), rakkaudettomaan avioliittoon tuomittu prinssi (Häämarssi) tai afrikkalaiseen bordelliin ajautuva köyhä tyttö (Kuningatar Kelly, Queen Kelly, 1928), löi Stroheim aina yhtä lujaa ja armotta.

“Tämän kaksinaismoralismin keskellä piili puritaanisuuden linnake, joka väläytteli päivänvaloon kaikkia hyviä ominaisuuksia. Hyve käsitti seuraavat asiat: säästäväisyyden, yksinkertaisen elämän, puolison omaisuuden koskemattomuuden avioliitossa, avioliiton pyhitetyn luonteen, ulkoaviollisten suhteiden kiellon… Sellainen oli moraalinen ilmapiiri hetkellä, jolloin syntyi elokuva.” Stroheim (9).

Stroheimin purkaus on täyttä asiaa, joskin hänen olisi ollut mahdollista kiertää uraansa haittaavat karikot ja saada silti tuotua mielipiteensä julki, vieläpä varsin yksinkertaisella tavalla – lisäämällä tarinaan onnellinen, moraalisesti hyväksyttävä loppu. Sen myötä elokuvan aiemmat irstailut annettiin poikkeuksetta anteeksi. Tämän tyylin suurin taitaja oli Cecil B. DeMille, jonka monissa teoksissa ensimmäinen puolisko ryvettiin synnissä ja toinen puolisko soviteltiin katuvaisena. Stroheim ei tällaiseen alentunut, vaan vei elokuvansa oikeutettuun, usein katkeraan loppuun.

Ahneudessa Stroheim ujuttaa kirurginveitsensä syvemmälle kuin kertaakaan aiemmin. Alkuperäistekstin paikoittainen melodramaattisuus on sysätty syrjään ja edessä on vain kaunistelematon elämä. Vaikka elokuvan voima perustuukin alkujaan nimenomaan kestoon ja sitä kautta tarkasti luotuun henkilökuvaukseen, onnistuu se poistoistakin huolimatta hätkähdyttämään. Stroheim tavoittaa henkilöiden sielujen mustimmatkin syöverit tavalla, joka tuskin jättää katsojaa kylmäksi. Amerikkalaisen unelman toteutuminen arpajaisvoiton kautta ei johdakaan onneen ja autuuteen, vaan ajaa päähenkilöt kurimukseen, josta ei ole ulospääsyä. Psykologinen ja sosiaalinen romahdus on esitetty konstailemattomasti ja kohtaukset, joissa näemme Trinan hypistelemässä sairaalloisesti rahojaan tai ostamassa Macille vanhentunutta lihaa, “joka ei kelpaisi koirallekaan”, ovat vielä nykyäänkin rajuja ja mieleenpainuvia. Ei siis ihme, että Hollywoodin kaunistelemaan maailmankuvaan tottunut elokuvayleisö oli järkyttynyt.

AMERIKKA VOI PITÄÄ SAASTANSA
“Mitään yhtä sairasta ja järjetöntä ei ole nähty valkokankaalla pitkiin aikoihin, kenties milloinkaan. Yhtä todellista taloudellista itsemurhaa ei ole tehty koskaan aiemmin. Jopa D. W. Griffithin Isn’t Life Wonderful? (1924) on hilpeää komediaa tähän verrattuna. En näe mitään syytä, miksi kukaan menisi katsomaan tätä. M-G-M ei tule koskaan saamaan siihen sijoittamiaan rahoja takaisin…” Variety Weekly.

Goldwyn Companyn elättelemät varovaiset toiveet siitä, että Stroheimin teos otettaisiin paremmin vastaan kuin Life’s Whirlpool kymmentä vuotta aiemmin osoittautuivat turhiksi. Elokuvalla oli toki muutamat puolestapuhujansa, mutta yleisesti ottaen kriitikot teilasivat sen täysin, eikä näin ollen maksava yleisökään tuntenut mielenkiintoa sitä kohtaan. Elokuvaa pidettiin brutaalina ja vastenmielisenä. Yhtään sen paremmin Ahneus ei menestynyt Euroopassakaan, jossa yleisön maku oli kuitenkin huomattavasti modernimpaa. Berliinissä elokuvalle jopa buuattiin, eikä sitä lopulta levitetty Saksassa lainkaan. Suomeen Ahneus saapui vasta viidentoista vuoden kuluttua (10).

“Jos järjestettäisiin kilpailu kaikkien aikojen likaisimmasta, halpamaisimmasta ja ällöttävimmästä teoksesta elokuvan historiassa, olen varma, että Erich von Stroheimin Ahneus saisi tämän kunnian: olen yrittänyt pitää siitä, mutta epäonnistunut surkeasti. En muista koskaan nähneeni elokuvaa, joka yrittää viihdyttää kuolleilla rotilla, viemäreillä, mädäntyneellä lihalla, vaimonsa murhaavalla sankarilla, joka esittelee verisiä käsiään teon tehtyään… En ole koskaan eläessäni nähnyt elokuvaa, jonka päähenkilöt ovat kuin katuojasta… Kaikki tämä ja enemmänkin löytyy Ahneudesta, joka saa jopa katujen siivoojankin antamaan ylen.” Harrison Reports.

Elokuvan saama kritiikki on ymmärrettävää, mutta sen rajuus hämmästyttää: aivan kuin Stroheim olisi hetkessä saastuttanut koko elokuvamaailman. Mikä Ahneudessa oli niin vastenmielistä?

Ensimmäinen seikka on luonnollisesti itse tarina. Siinä ei juuri kauneutta esiinny, varsinkaan sen jälkeen, kun vanhusten kertomus on leikattu pois. Yhdeksi elokuvan mahdollisista herkistä kohtauksista tarkoitetut häät huipentuvat nekin järjettömiin syömäorgioihin. Toinen seikka ovat sen hahmot: katsoja ei voi iloita heidän tavoistaan, samaistua heihin, saati tuntea sympatiaakaan. Hidasälyinen, alkoholiin sortuva ja vaimoaan pieksävä Mac, sairaalloisen itara Trina tai viekas ja petollinen Marcus eivät vastaa yleisiä käsityksiä ja odotuksia hyvän elokuvan päähenkilöistä. Jokainen heistä ajautuu pohjalle ja lopulta kuolemaan. Näin elokuvaan ei saa onnellista katsantokantaa vaikka kuinka yrittäisi ja sehän on perinteisesti ollut amerikkalaisen elokuvan perushyve: paha saa aina palkkansa, minkä jälkeen elämä on jälleen hetken aikaa parempaa.

Elokuvan arvostelijat ovat myös valitelleet Ahneuden teknistä toteutusta. Totta on, ettei Stroheim lukeutunut kaikkein innovatiivisimpiin ohjaajiin. Hän ei juurikaan suosinut rinnakkaisleikkauksia jännityksen tihentämiseksi tai takaumia tarinan kerronnan vahvistamiseksi, päällekkäiskuvista ja kamera-ajoista puhumattakaan. Sen sijaan hän suosi esikuvansa Griffithin tavoin symboliikkaa, johdonmukaista leikkausta sekä huolella suunniteltuja ja sommiteltuja kohtauksia. Stroheimin elokuvissa jokainen otos on kuin tarkkaakin tarkempi muotokuva: ei mitään ylimääräistä, ei mitään puuttuvaa. Ja mitä kamera-ajoihin tulee, on hyvä muistaa, että vuonna 1923 saksalaisten kehittämät uudistukset eivät olleet vielä yltäneet Hollywoodiin eikä kameran liikkeitä juuri nähty muissakaan amerikkalaiselokuvissa.

Ajankohtakaan ei ollut paras mahdollinen. Euroopassa, joka oli vasta toipumassa sodasta, ei Stroheimin näkemys rahan turmelevasta vaikutuksesta saanut kaikupohjaa – olisihan Trinaa kohdannut onnenpotku ollut varmasti monille unelmien täyttymys. Amerikkalaisen Pictureplayn elokuvakriitikko puolestaan totesi, ettei “kotimainen ohjaaja olisi todennäköisesti nähnyt ahneutta paheena”. Tämä amerikkalaisten sielunmaisemaa hyvin peilaava toteamus on myös varmasti syynä siihen, ettei aiheesta ole tehty enää uudempia versioita. Todennäköisesti ei tulla tekemäänkään, sillä luultavasti amerikkalainen elokuvayleisö ei ole valmis, kenties halukaskaan käsittelemään aihetta enää uudelleen. Ahneuden saama vastaanotto lienee vaikuttanut myös siihen, ettei Paramount suostunut 1930-luvun alussa filmaamaan Sergei Eisensteinin sovitusta Theodore Dreiserin klassikkoromaanista Amerikkalainen murhenäytelmä. Eisenstein kun olisi todennäköisesti esittänyt näkemyksensä yhtä puolueettomasti kuin Stroheim. Sittemmin George Stevens ohjasi Dreiserin tekstin nimellä Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951). Stevensin näkemys on kieltämättä kaunis ja kokonaisuus huoliteltu, mutta aavistuksen liian hollywoodmainen tulkinta aiheesta.

AHNEUDEN MAINE KASVAA
Kriitikot teilasivat, studio raivosi ja yleisö vältteli – tämä oli reaktio 1920-luvun maailmassa. Kuka sitten ymmärsi elokuvaa? Toiset taiteilijat ja ohjaajat. Jean Renoir kuvasi sitä “elokuvien elokuvaksi”, Georges Sadoul yksinkertaisesti “mestariteokseksi” ja Eisenstein ylisti Stroheimia “kaikkien aikojen suurimmaksi ohjaajaksi”. Vuosikymmenten saatossa Ahneuden arvostus onkin noussut kohisten ja nykyään se luetaan monilla tahoilla kaikkien aikojen suurimpien elokuvien joukkoon – ei tosin Yhdysvalloissa, jossa se ei American Film Instituten vuonna 2007 järjestämässä äänestyksessä vieläkään mahtunut sadan parhaan amerikkalaisen elokuvan joukkoon.

Osa elokuvan nauttimasta maineesta ja suosiosta on varmasti sen ympärillä liikkuvien huhujen ja legendojen aikaansaannosta – onhan se Hollywoodin toimintaa vastustaville oiva vertauskuva studioiden ahdasnäköisyyttä ja toimintatapoja vastaan. Toisaalta elokuvan kohtalo saattaa vaikuttaa myös siihen, että sitä on vaikea kategorisoida mihinkään muottiin saati sijoittaa millekään listalle: kuinka luokitella ja arvostella teos, josta neljä viidesosaa on kadonnut ainiaaksi? Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että vuonna 1962 “täydellinen Ahneus” valittiin kaikkien aikojen parhaaksi mykkäelokuvaksi, vaikka kukaan äänestäjistä ei ollut sitä nähnyt.

Brittiläinen Sight & Sound –lehti järjestää kymmenen vuoden välein äänestyksen “maailman parhaista elokuvista”, jossa äänestysoikeus on alan johtavilla kriitikoilla ja työntekijöillä. Ensimmäistä kertaa tämä tapahtui vuonna 1952, jolloin Ahneus sijoittui seitsemänneksi. Vuosikymmentä myöhemmin sijoitus oli neljäs, mutta hieman yllättäen tämän jälkeen elokuvaa ei ole kärkikymmenikössä näkynyt. Vuoden 2002 äänestyksessä ainoastaan viisi kriitikkoa ja kaksi ohjaajaa sijoitti sen omalle listalleen. Toinen ohjaajista oli Aki Kaurismäki.

Nykyiselle, elokuvia kotona katsomaan tottuneelle sukupolvelle Ahneuden näkeminen on osoittautunut hieman ongelmalliseksi. Sitä kyllä esitetään silloin tällöin taivaskanavilla, mutta mitään virallista julkaisua elokuvasta ei ole tullut markkinoille lähes kymmeneen vuoteen. Turner Classic Moviesin nelituntinen restauraatiokin julkaistiin ainoastaan Pohjois-Amerikassa ja on sittemmin myyty loppuun. Huhuja elokuvan mahdollisesta dvd-julkaisusta on liikkunut jo vuosien ajan, mutta mitään konkreettista ei ole ilmennyt. Suomessa elokuvaa ei ole kotikatsojille tarjottu minkäänlaisen julkaisun muodossa ja tv-esityksiäkin on vain muutama: 1974, 1984, 2008. (11)

STROHEIMIN URAN LOPPU
Ahneus muodostui lopulta vedenjakajaksi Stroheimin uralla. M-G-M kärsi taloudelliset tappiot ja ohjaajan ura yhtiössä oli vaakalaudalla. Vaikka hänen seuraavana vuonna ohjaamansa Iloinen leski (The Merry Widow, 1925) lukeutuikin vuoden menestyneimpiin elokuviin, oli selvää, että ohjaajan ja yhtiön tiet erosivat tämän jälkeen – niin tulehtuneet välit Stroheimilla ja yhtiön johdolla olivat. Stroheimin alkoi olla entistä vaikeampaa löytää työtä Hollywoodista ja niin miehestä, jota vain muutamaa vuotta aiemmin oli ylistetty yhtenä maailman suurimmista taitureista, oli tulossa hylkiö, jonka kanssa niin yhtiöiden kuin tuottajienkin oli syytä olla varuillaan.

“Kaikki tietävät, että Erich von Stroheim oli nero. Mutta nerojenkin on oltava järkeviä. Jos Stroheim olisi ollut edes kymmenenkin prosenttia järkevämpi, olisimme varmasti tehneet lukuisia elokuvia yhdessä.” Louis B. Mayer.

Stroheim olisi voinut kenties kääntää uransa suunnan, mikäli hän olisi seuraavan mahdollisuuden kohdalla toiminut toisin. Itsenäisenä tuottajana toimineen Pat Powersin tarjouduttua rahoittamaan ohjaajan seuraava teos Häämarssi (The Wedding March, 1928) vanhat metodit nostivat jälleen päätään. Kaksiosaiseksi teokseksi tarkoitettu elokuva jäi puolitiehen, sillä ohjaajan tuhlailevaisuudesta säikähtänyt Powers peräytyi kesken filmausten ja myi Stroheimin elokuvineen Paramountille. Yhtiö keskeytti kuvaukset ja irtisanoi ohjaajan. Ensimmäinen osa saatiin kuvattua kokonaisuudessaan, mutta jatko-osa The Honeymoon (1928) jäi keskeneräiseksi. Tätä versiota esitettiin ainoastaan Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa, kunnes sen ainoa kopio tuhoutui 1950-luvun loppupuolella.

Seuraava työnantaja oli Gloria Swanson, yksi mykän kauden suurista nimistä, joka kiinnitti Stroheimin ohjaamaan elokuvansa Kuningatar Kelly (Queen Kelly, 1928). Siitä oli tarkoitus tulla molempien häikäisevä paluu parrasvaloihin, mutta toisin kävi. Swanson ja Stroheim riitautuivat, Stroheim sai potkut, eikä elokuvaa esitetty Yhdysvalloissa moneen kymmeneen vuoteen. Myös Stroheimin viimeisille ohjausyrityksille kävi huonosti: Universal, joka oli kiinnittänyt entisen suurohjaajansa tekemään Blind Husbandsin ääniversiota, erotti hänet vain muutaman päivän kuvausten jälkeen ja viimeisen oljenkorren tarjonnut Fox Film Corp. murjoi Stroheimin viimeisen elokuvan, Walking Down Broadway, muotopuoleksi kuvaamalla sen käytännöllisesti katsoen uudelleen ja julkaisemalla elokuvan Hello Sister! -nimellä vuonna 1933.

Menetettyään viimeisenkin mahdollisuutensa ohjata, Stroheim palasi takaisin näyttelijäksi ja käsikirjoittajaksi. Elokuvauran loppuvuodet eivät ole kaunista ja mielekästä luettavaa, sillä niin vaatimattomissa teoksissa hän joutui esiintymään – poikkeuksena Jean Renoirin Suuren Illuusion (La grande illusion, 1937) sekä Billy Wilderin Auringonlaskun kadun (1950) hienot ja ikimuistoiset roolisuoritukset, joista jälkimmäisestä hän oli jopa ehdolla parhaan sivuosan Oscariin.

Erich von Stroheim kuoli Ranskassa 12. toukokuuta 1957 ainoastaan muutaman ystävän muistamana. Hollywoodin suhtautumista häneen kuvaa hyvin Stroheimin ystävän, Billy Wilderin kertomus:

“Vierailtuani Vonin luona palasin Hollywoodiin, jossa kutsuin Akatemian koolle kertoakseni heille Vonin huonosta kunnosta. Stroheim oli kuolemaisillaan, joten ehdotin hänelle palkintoa elämäntyöstään. Lopputulos oli, että Stroheimin sijaan sen sai joku mitättömyys. Olin moisesta erittäin katkera.”

LÄHTEET:
Richard Koszarski: Von, The Life & Films of Erich von Stroheim, Limelight Editions, 1st edition, New York 2001.
Jonathan Rosenbaum: Greed, British Film Institute, 1st edition, Lontoo 1993.

VIITTEET:
(6) Herman G. Weinberg: The Complete Greed, Arno Press, 1. painos, New York 1972, s. 1.
(7) Lillian Gish & Ann Pinchot: Lillian Gish – The Movies, Mr. Griffith and Me, 1. painos, Lontoo 1969, s. 294.
(8) Arthur Knight: Elävät kuvat, Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1960, s. 118.
(9) Peter von Bagh: Elokuvan historia, Otava, 2. painos, Keuruu 2001, s. 110.
(10) Elonet – elokuvahaku: http://www.elonet.fi/title/ek2yaf/esitys
(11) Elonet – elokuvahaku: http://www.elonet.fi/title/ek2yaf/esitys

Esittely | Juoni ja tuotantotiedot | Esituotanto ja kuvaukset | Jälkituotanto ja vastaanotto

Teksti © 2008 Kari Glödstaf

Seuraa meitä

PINNALLA

Timothy Spall

Mr. Turner

Aleksi Salonen | 18.12.

Timothy Spall loistaa herkkäotteisessa elämäkertaelokuvassa taidemaalari Joseph Turneristä.

Lue lisää »
Örkkejä.

Hobitti – Viiden armeijan taistelu

Aleksi Salonen | 10.12.

Kirjan loppulukuja pitkitetään suurella taistelulla ja väkinäisellä melodraamalla eli tie vain jatkuu jatkumistaan.

Lue lisää »
Birdman sai 7 Golden Globe -ehdokkuutta

Palkintokausi: 11 viikkoa Oscareihin - Golden Globe- ja SAG-ehdokkaat

Markku Ylipalo | KOLUMNI | 11.12.

Palkintokausi jatkuu, Golden Globe- ja Screen Actors Guild -palkintoehdokkuudet julkistettiin kuluvalla viikolla.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Matthew McConaghey

Interstellar

Aleksi Salonen | 06.11.

Christopher Nolanin kosminen kärsimysnäytelmä on täynnä ankaria valintoja ja henkeäsalpaaviä näkyjä.

Lue lisää »
Anna Odell näyttelee ainoana itseään.

Luokkajuhla

Aleksi Salonen | 06.11.

Anna Odellin esikoisohjaus on notkea metaelokuva paljonpuhutusta aiheesta: koulukiusaamisesta.

Lue lisää »
Örkkejä.

Hobitti – Viiden armeijan taistelu

Aleksi Salonen | 10.12.

Kirjan loppulukuja pitkitetään suurella taistelulla ja väkinäisellä melodraamalla eli tie vain jatkuu jatkumistaan.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

Jiro ja Nahoko tuulen pyörteissä.

Tuuli nousee

Aleksi Salonen | DVD | 11.11.

Hayao Miyazakin kypsä myöhäistyö nousee pitkän animaation vuorenhuipulle.

Lue lisää »
Shailene Woodley

Tähtiin kirjoitettu virhe

Kreeta Korhola | Blu-ray | 31.10.

Huippusuositun nuorten romaanin filmatisointi on parasta teinielokuvaa pitkään aikaan.

Lue lisää »
Nicholas Hoult, James McAvoy ja Hugh Jackman

X-Men: Days of Future Past

Kreeta Korhola | Blu-ray | 23.10.

Ryhmä X palaa valkokankaille jo seitsemättä kertaa elokuvassa, joka saattaa olla sarjan tähänastinen huippu.

Lue lisää »

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

Seuraa meitä

Seuraa Filmgoeria Facebookissa
Seuraa Filmgoeria Twitterissä
Tilaa Filmgoerin sisältö RSS-syötteenä
Tsekkaa myös toimituksen leikekirja
Filmgoer Youtubessa

PARASTA JUURI NYT


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Antti Honkala

VASTAAVA TOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Marjo Eskola, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer RY 1999–2014
ISSN 1798-7202