Ahneus - Greed: Esituotanto ja kuvaukset

(2008)

Kari Glödstaf
julkaistu 2008-03-30 / päivitetty 22.07. klo 14:02

KUVA 4

Cesare Gravina
Cesare Gravina 

KUVA 3

Gibson Gowland
Gibson Gowland 

KUVA 2

Jean Hersholt ja Gibson Gowland
Jean Hersholt ja Gibson Gowland 

KUVA 1

Florence Gibson ja Jack Curtis
Florence Gibson ja Jack Curtis 

Esittely | Juoni ja tuotantotiedot | Esituotanto ja kuvaukset | Jälkituotanto ja vastaanotto

ERICH VON STROHEIMHOLLYWOODIN KAPINALLINEN
Yhdysvaltoihin vuonna 1909 saapuneen Stroheimin elämä uudessa kotimaassa ei ensi alkuun ollut ruusuista. Hän teki sekalaisia töitä milloin missäkin päin maata, mutta sen sijaan, että olisi löytänyt elämäänsä jotain pysyvää, hän tuntui pääasiallisesti vaeltavan vain paikasta toiseen. Tämä saattoi loppujen lopuksi vaikuttaa vahvasti tulevan ohjaajan uraan, sillä näiden vuosien aikana hän oppi millaista elämä Amerikassa tavallisen, alemman keskiluokan henkilön kannalta oli. Monien muiden siirtolaisten tapaan Stroheimin elämä oli uudessa kotimaassa jatkuvaa kamppailua rahan, ruoan ja asuinpaikan puolesta.

Noiden vuosien aikana hän tutustui laajalti amerikkalaiseen kirjallisuuteen. Eräs hänen suosikeistaan oli nuoren Frank Norrisin reilua vuosikymmentä aiemmin kirjoittama, tositapahtumien pohjalta syntynyt McTeague: A Story of San Francisco (1899). Stroheim kertoi olleensa erityisen ihastunut Norrisin tarkkaan ihmiskuvaukseen ja tapahtumapaikkojen huolelliseen käsittelyyn. Myös juoni, jossa arpajaisvoiton alkuun sysäämä sairaalloinen rahanhimo johtaa tarinan päähenkilöiden tuhoon, tuntui kiehtovalta. Stroheim kertoi myöhemmin lukeneensa kirjan yhdeltä istumalta ja alkaneensa välittömästi suunnitella tarinan siirtämistä elokuvaksi.

Stroheimin onni kääntyi toden teolla vuonna 1914 hänen saadessaan kuulla, että kuuluisa D. W. Griffith etsi päteviä statisteja elokuvaansa Kansakunnan synty (The Birth of a Nation, 1915). Näyttämökokemusta hieman amatööriteattereista saanut Stroheim onnistui vakuuttamaan Griffithin taidoistaan ja vaikka hän ei elokuvassa esiinnykään kuin muutaman sekunnin verran (Stroheim esittää katolta putoavaa miestä), hän tiesi viimein mitä haluaa elämässään tehdä. Stroheim ihaili Griffithiä yli kaiken ja halusi tulla tämän kaltaiseksi. Kolmen vuoden ajan hän saikin työskennellä Griffithin yhtiössä sotilaallisena neuvonantajana, näyttelijänä sekä apulaisohjaajana ennen kuin Griffith siirsi hänet syrjään. Vaikka Stroheim olikin tapahtuneesta katkera – varsinkin, kun Griffith ei koskaan kertonut syytä käytökseensä – pysyi Stroheim oppi-isänsä tukijoukoissa tämän uran loppuun saakka.

Stroheim oli syrjäytetty Griffithin leiristä, mutta elokuvamaailmaa hänen ei kuitenkaan tarvinnut jättää. Hän oli kerännyt näyttelijänä melkoisesti mainetta Universalin tuottamissa sodanaikaisissa propagandaelokuvissa. Vakiohahmoksi muodostunut vastenmielinen sadistinen saksalaisupseerin rooli olisi tuonut takuuvarmasti tulevaisuudessa töitä ainakin rikoselokuvien saralla, ellei Stroheim olisi itsepintaisesti halunnut päästä kameran toiselle puolelle. Näyttelemisen ohella hän kirjoittikin koko joukon käsikirjoituksia, joita kävi tarjoamassa käytännössä kaikille Hollywoodin studioille ja tuottajille.

Stroheim sai kauan kaipaamansa mahdollisuuden ohjata oma elokuva, kun Universal –yhtiön johtaja Carl Laemmle lupautui tuottamaan Stroheimin oman käsikirjoituksen The Pinnacle. Eurooppalaiseen lomakeskukseen sijoittuva kertomus, jossa ulkomaalainen liehittelijä yrittää iskeä kiilaa tylsistyneen amerikkalaisvaimon ja tämän kiireisen aviomiehen väliin, oli vuoden suurimpia menestyksiä. Stroheim itse kertoi vain kuvanneensa elämää, jota hän oli kiertolaisvuosinaan nähnyt. Yhtä kaikki, ohjaaja osui ajan hermoon, sillä sodan myötä amerikkalaisen elokuvayleisön maku oli muuttunut: se alkoi etääntyä Griffithin tarjoamista, vanhanaikaisista moraalitarinoista ja vaatia aiempaa rohkeampia elokuvia. Cecil B. DeMille vastasi yleisön pyyntöön sarjalla eroottisviritteisiä komedioita, mutta Stroheim huomasi saman kaavan toimivan menestyksekkäästi myös draaman saralla. Vaikka ohjaaja ylittikin sekä kuvausaikataulut että budjetin reippaasti, ei Laemmle nähnyt – tai halunnut nähdä – ohjaajalupauksensa mukanaan tuomia myrskypilviä. Blind Husbands toi Universalille suuret summat rahaa ja Stroheimista tuli hetkessä yksi Hollywoodin lupaavimmista elokuvantekijöistä. Seuraavana vuonna valmistunut, samaa teemaa mukaileva Paholaisen houkuttimet (Devil’s Passkey, 1920, kadonnut) vain vahvisti hänen asemaansa entisestään.

Tässä vaiheessa vain taivas näytti olevan rajana hänelle. Mutta mitä suuremmaksi hänen maineensa kasvoi, sitä oikukkaammaksi hän itse muuttui. Kolmas Universal-elokuva, Järjettömiä naisia (Foolish Wives, 1922) oli jo melkoinen katastrofi. Monte Carlon kasinomaailman huijareista kertovan elokuvan tuotantokustannukset nousivat tähtitieteellisiksi ja Universal oli raivoissaan. Tuottajaksi kiinnitetty Irving Thalberg riiteli Stroheimin kanssa lähes päivittäin ja kun elokuva lopulta oli valmis, otti Thalberg sen huostaansa. Yli viisituntisena versiona elokuva oli kauhistus levittäjille ja teatterinomistajille, joille kaksituntinenkin elokuva tuntui usein olleen liikaa – rajoittihan elokuvan pitkä kesto päivittäisten näytösten lukumäärää ja pienensi näin voittoja. Näiden tahojen lisäksi Stroheimin elokuvaan tarrautui myös sensuuri, joka 1920-luvun Hollywoodin seksi-irstailuista innostuneena vaati elokuvaan runsaasti poistoja. Sensuurivaatimusten ja Thalbergin antamien editointimääräysten kanssa Järjettömät naiset sai ensi-iltansa vain hieman yli kaksituntisena elokuvana. Vaikka elokuva menestyikin erinomaisesti maailmalla, suhtautui amerikkalaisyleisö siihen penseästi – tämä oli omiaan lisäämään Thalbergin ja Stroheimin vihanpitoa. Lopulta miesten välit ajautuivat siihen pisteeseen, että Thalberg erotti Stroheimin kesken Elämän valheen (Merry-Go-Round, 1923) kuvausten. Stroheim sai näin kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen koskaan kesken elokuvan irtisanottu ohjaaja. Universal palkitsi entisen suurnimensä jättämällä tämän kokonaan pois elokuvan krediiteistä.

UUTEEN YHTIÖÖN
Stroheim oli hankkinut nopeasti hankalan ohjaajan maineen, mutta vastavuoroisesti hänen ammattitaitonsa piti huolen, ettei hänellä ollut pulaa työtarjouksista. Hän oli saanut jo Universalilla ollessaan lukuisia houkuttelevia työtarjouksia muilta yhtiöiltä, mutta oli halunnut olla lojaali Laemmlelle, joka oli auttanut hänet ohjaajauran alkuun. Nyt Stroheimin ei tarvinnut enää miettiä moista ja niinpä ainoastaan kuusi viikkoa saamiensa potkujen jälkeen hänellä oli jo uusi sopimus taskussaan. Uusi työnantaja oli Goldwyn Company, joka oli jo aiemminkin koettanut houkutella häntä riveihinsä. Huolimatta siitä, että sopimuksen ehdot olivat niin elokuvien keston kuin budjettienkin suhteen huomattavasti Universalia tiukemmat, otti Stroheim uuden mahdollisuuden innoissaan vastaan. Palkassa ei ollut valittamista ja mikä tärkeintä, hän sai itse valita elokuviensa aiheet. Stroheim esitti yhtiölle Norrisin McTeagueta sekä Franz Leharin operettia Die Lustige Witwe (1905). Yhtiö hyväksyi ehdotukset, joskin toivoen, että jälkimmäinen filmattaisiin ensin. Stroheim valitsi kuitenkin toisin.

Itse asiassa Norrisin teos oli jo filmattu kertaalleen aiemmin. Kriitikot olivat tosin haukkuneet World Film Corporationin tuottaman Life’s Whirlpool (1916) maanrakoon, joten se oli painunut nopeasti unholaan (elokuva on sittemmin kadonnut, ainoastaan muutama still-kuva on enää jäljellä). Goldwyn Company tunsi tämän vuoksi hienoista epävarmuutta tuoda aihetta uudelleen esille – varsinkaan näin lyhyen ajan jälkeen – mutta koska Stroheim uskoi onnistuvansa tehtävässä edeltäjiään paremmin, ei yhtiö halunnut asettua heti kättelyssä poikkiteloin uuden ohjaajansa kanssa. Niinpä Goldwyn Company näytti filmauksille vihreää valoa.

TUMMAT PILVET ALKAVAT KASAUTUA
Stroheim sai itse vastata elokuvan valmisteluista, aivan kuten hän oli toivonutkin. Hänen valtava innostuksensa tarttui myös tuottajina vielä tässä vaiheessa toimineisiin Frank Godsoliin ja Abe Lehriin, jotka olivat täysin myytyjä ohjaajan edessä eivätkä näin huomanneet vaaran enteitä. Stroheimin kanssa sopimuksen kirjoittanut parivaljakko totesi pian lopullisen käsikirjoitusversion hyväksyttyään nostaneensa elokuvan budjetin 175 000 dollarista 347 000 dollariin ilman, että kamerat olivat vielä pyörähtäneet kertaakaan. Stroheim, joka halusi kuvata elokuvansa tapahtumat nimenomaan Norrisin esittämillä tapahtumapaikoilla, matkusti San Franciscoon etsimään kuvauspaikkoja – lopulta hän vei kuvausryhmänsä jopa siihen samaiseen taloon, jossa Norrisin romaanin kuvaama murha oli tapahtunut. Kaiken kaikkiaan Stroheim käytti aikaa elokuvan valmisteluihin näyttelijävalintoineen, käsikirjoitusvaiheineen ja muine pohjatöineen miltei puoli vuotta.

Ahneuden jättimäinen, 330 sivuinen ja yli 1000 kohtausta sisältänyt alkuperäiskäsikirjoitus on synnyttänyt sen verran runsaasti tarinoita ja uskomuksia, että sitä on syytä käsitellä hieman. Monet ovat sanoneet, että Stroheim filmasi Norrisin romaanin “sivu sivulta, alusta loppuun, yhtään välimerkkiä unohtamatta”. Myös ohjaaja itse ylläpiti tätä kuvitelmaa ilmoittamalla filmaavansa McTeaguen “juuri siten kuin se on kirjoitettu”. Tämä on kuitenkin vain jäävuoren huippu, sillä Stroheim sukelsi vieläkin syvemmälle. Norrisin kirja alkaa kuvauksella McTeaguesta San Franciscossa palaten myöhemmin ainoastaan muutamassa kappaleessa tämän nuoruusvuosiin Big Dipperin kultakaivoksella. Stroheim, joka kertoi elokuvansa mieluiten ilman takaumia, halusi kuitenkin osoittaa katsojille, miksi McTeaguesta tuli mikä tuli. Niinpä hän lisäsi tarinaan liki sata kohtausta sisältävän prologin, jossa hän käsitteli Macin elämää ennen hänen asettumistaan San Franciscoon. Suurin osa tästä materiaalista leikattiin lopullisesta versiosta pois, mukaan lukien kaikki ne kohtaukset, joissa Macin viinaan taipuvainen isä esiintyy.

Vasta tämän jälkeen Stroheim oli valmis liittymään mukaan Norrisin tekstiin. Tällainen asioiden perinpohjainen tutkiminen ja alustaminen uusiutui myöhemmin Häämarssissa (The Wedding March, 1928), kun ohjaaja ja hänen käsikirjoittajaystävänsä Harry Carr kirjoittivat laajan selvityksen erään naisen äidistä, vaikka tämä ei edes esiintynyt koko elokuvassa. “Kuinka voisimme tietää todellisen totuuden kenestäkään, ellemme tiedä jotain hänen äidistään” kysyi Stroheim tuolloin (4). Vastaavanlaiseen perinpohjaisuuteen ja ajankäyttöön saattoi tukeutua vain Chaplin, joka tosin teki elokuvia omilla rahoillaan ja saattoi näin sijoittaa siihen omaisuuden joutumatta tilille tekemisistään.

Elokuvan historia tuntee monia tapauksia, joissa kuvausten aikana ohjaajia milteinpä vihattiin, mutta jotka todistivat näyttelijöille metodiensa olleen oikeita lopullisen elokuvan valmistuessa. Alfred Hitchcock kohteli naisnäyttelijöitään paikoin ala-arvoisesti, John Ford piinasi käytännössä koko näyttelijäkaartiaan – varsinkin John Wayne oli hänen silmätikkunsa – ja Fritz Lang ajoi pahimmillaan näyttelijänsä hermoromahduksen partaalle. Vaikka Stroheim lukeutui vaativiin, jopa sadistisiin ohjaajiin, kunnioitettiin häntä silti näyttelijöiden keskuudessa suuresti. Hän meni usein äärimmäisyyksiin, mutta silti kukaan ei valittanut. Ahneudessa avustajana toiminut Harold Henderson onkin kertonut ihmetelleensä tätä ulkopuolisten silmissä käsittämätöntä ohjaajan ja työryhmän välistä suhdetta:

“Kohtausta Macin isän ja vanhan kapakkaprostituoidun kanssa harjoiteltiin yli kolmekymmentä kertaa, useimmiten kameroiden pyöriessä. Tuntui siltä, ettei Stroheim saanut millään haluamaansa. Hän käytti suunnilleen kaikkia muita keinoja paitsi ruoskaa saadakseen näyttelijät toimimaan oikein. Lopulta hän oli kuitenkin tyytyväinen näkemäänsä. Mielenkiintoista on, että keskustellessani sekä teknikoiden että näyttelijöiden kanssa sain huomata, kuinka omistautuneita he olivat ohjaajalle. Se oli melkein kuin jumalointia. Minun mielestäni hänen perfektionisminsa lähenteli fanaattisuutta. Hän piiskasi näyttelijöitään periksiantamattomalla raivolla, mutta siitä huolimatta hän oli työryhmälleen kuin lempeä isähahmo.”

Niinpä myös näyttelijöiden valinnassa Stroheim toimi mieltymystensä mukaisesti. Hänelle ei riittänyt, että näyttelijä vain suoriutui työstään – tämän piti elää roolinsa joka solullaan ja keskittyä vain ja ainoastaan elokuvan tekemiseen. Onkin siis selvää, etteivät glamourista nauttineet Hollywood-tähtöset hänen elokuvissaan juuri vierailleetkaan – olkoonkin, että moinen olisi ollut kassatulojen valossa suotavaa. Tämä sopi mainiosti Stroheimille, joka saikin koottua Ahneuteen laadukkaan, joskin varsin nimettömän näyttelijäryhmän. Pääosaan hän kiinnitti Blind Husbandsissa vuoristo-opas Seppiä esittäneen Gibson Gowlandin, joka sopi McTeaguen rooliin jo pelkän ulkomuotonsa vuoksi. Sivuosia pitkään esittäneestä Jean Hersholtista tehtiin Macin ystävä Marcus Schouler. Naispääosaan Stroheim kiinnitti aiemmin pääasiassa komedioissa esiintyneen Zasu Pittsin. Pittsin valinta rooliin herätti melkoista hämmästystä, sillä häntä ei pidetty varteenotettavana draamanäyttelijänä lainkaan. Stroheim näki kuitenkin sen, minkä myöhemmät vuosikymmenet ovat todistaneet: Zasu Pitts oli loistava draamanäyttelijä, ensiluokkainen valinta Trina Sieppen vaikeaan rooliin. Elokuvahistorioitsija Herman G. Weinberg on valmis jopa nostamaan Pittsin suorituksen kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi edellään vain Carl Th. Dreyerin Jeanne D’Arcin kärsimyksessä (La Passion de Jeanne d’Arc, 1928) ikimuistettavasti nimiosan tulkinnut Maria Falconetti (5).

PERIKSIANTAMATON JA ARMOTON STROHEIM
“Minun sanottiin olevan järjiltäni tehdessäni amerikkalaista tarinaa. Minun mielestäni on sen sijaan hölmöä pitää McTeagueta sen enempää amerikkalaisena kuin Emile Zolan Nanaakaan ranskalaisena tarinana. Mielestäni ne ovat kansainvälisiä.” Stroheim.

Elokuvan kuvaukset aloitettiin San Franciscossa, jossa eteen tuli miltei välittömästi ongelmia. Norrisin tarina sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle, mutta kaupunkia huhtikuussa 1906 koetellut maanjäristys oli tuhonnut suuren osan sen vanhoista rakennuksista. Työryhmä keksi kuitenkin hyvän idean – ehkä juuri tarinan ajattomuutta ja kansainvälisyyttä korostaakseen: puetaan näyttelijät eri aikakausien mukaisesti. Päähenkilöt vaatetettiin Norrisin tekstiin sopivalla tavalla, kun taas sivuosanesittäjät ja miljöö peilasivat elokuvan tekoaikaa. Tällainen toiminta herätti kummastusta aikalaisissa, mutta sittemmin siitä on tullut varsin yleinen tehokeino, jota on käyttänyt useasti myös Aki Kaurismäki.

Suurkaupungissa kuvaaminen ei ole koskaan helppoa, sillä liikenteen ohjaaminen ja muun jokapäiväisen elämän pysäyttäminen kuvattavien otosten ajaksi on luonnollisestikin kallista ja vaikeaa. Stroheim ei tästä välittänyt: hän ohjautti liikennettä tarvitsemallaan tavalla, purki talojen seiniä kuvausten mahdollistamiseksi ja määräsi jopa hautajaissaattueen kulkemaan tarvitsemallaan tavalla.

Neljän kuukauden jälkeen San Franciscon kuvaukset oli saatu päätökseen ja edessä oli kuvausten vaativin jakso. Matka suuntautui Kuolemanlaaksoon, jossa Mac ja Marcus käyvät viimeisen kamppailunsa. Studio, joka oli jo varsin huolissaan elokuvan jatkuvasti kasvavista kuluista, vaati Stroheimia tekemään kuvaukset Oxnardissa lähellä Los Angelesia, kuten tuohon aikaan oli tapana. Stroheim vaati kuitenkin edelleen ehdotonta autenttisuutta ja saikin lopulta tahtonsa läpi.

“Paahtava kuumuus poltti ihoamme tehden nukkumisen mahdottomaksi. Parin päivän jälkeen emme enää edes puhuneet toisillemme, ellei ollut pakko. Niin tuskainen oli olomme.” Jean Hersholt.

Kuvausryhmä vietti kuusi viikkoa painajaismaisissa olosuhteissa, joissa lämpötila kohosi päivän aikana yli kuuteenkymmeneen asteeseen (142° F). Valituksia kuului, jopa avointa kapinointiakin, mutta Stroheim ei välittänyt niistä. Ei siinäkään vaiheessa, kun Hersholt sai vakavan auringonpistoksen tai silloin, kun yksi työryhmän jäsenistä kiidätettiin sydänkohtauksen vuoksi sairaalaan. Stroheimin mukaan “elokuvaa tehtäessä kaiken muun oli oltava toisarvoista, kaiken tulee palvella elokuvaa parhaansa mukaan”. Kun tuli loppukohtauksen filmaamisen vuoro, olivat näyttelijät niin lopussa, etteivät jaksaneet edes riemuita koko asiasta.

“Muistan tuskin mitään päivästä, jolloin kuvasimme lopputappelumme. Stroheim oli vakuuttanut, että kohtaus olisi viimeinen. Ihoni oli kauttaaltaan palorakkuloiden peitossa ja tuska oli sietämätöntä. Mutta hän vaati meitä antamaan kaikkemme vielä kerran. Gowland ja minä pyörimme polttavassa hiekassa. Todellista verenhimoa tuntien hakkasimme ja pieksimme toisiamme Vonin huutaessa: tapelkaa, tapelkaa! Yrittäkää vihata toisianne kuten vihaatte minua!”

Näin kertoi Hersholt, joka oli kuvausten päätyttyä niin huonossa kunnossa, että joutui viikkokausiksi sairaalaan. Hän ei kuitenkaan kantanut kaunaa Stroheimia kohtaan. “Kaikki oli loppujen lopuksi sen arvoista”, Hersholt kertoi myöhemmin.

Viimeiseksi kuvatun, elokuvan prologiksi muodostuneen Big Dipperin kaivosjakson jälkeen kuvaukset olivat valmiit. Kaiken kaikkiaan niihin oli käytetty aikaa miltei puoli vuotta ja materiaalia oli kertynyt sadankolmenkymmenen kelan verran (lopullinen versio on kymmenkelainen). Myös budjetti oli paisunut yli äyräidensä loppusumman kohotessa liki 600 000 dollariin. Stroheimin periksiantamattomuus oli koitunut studiolle kalliiksi. Vertailun vuoksi todettakoon, että vaikka miljoonan dollarin rajapyykki elokuvatuotannossa oli jo muutamaa vuotta aiemmin ylitetty – Stroheimin Järjettömiä naisia oli saanut kunnian olla ensimmäinen yli miljoona dollaria maksanut elokuva – oli keskimääräinen elokuvabudjetti edelleen alle puoli miljoonaa dollaria. Edes John Fordin takuuvarmaksi menestyselokuvaksi tiedetty Rautahepo (The Iron Horse, 1924) ei maksanut puolta miljoonaa. Suuria summia oltiin valmiita käyttämään vain suurimpien tähtien tuotoksiin.

LÄHTEET:
Richard Koszarski: Von, The Life & Films of Erich von Stroheim, Limelight Editions, 1st edition, New York 2001.
Jonathan Rosenbaum: Greed, British Film Institute, 1st edition, Lontoo 1993.

VIITTEET:
(4) Peter von Bagh: Elämää suuremmat elokuvat, Otava, 1. painos, Keuruu 1989, s. 39.
(5) Herman G. Weinberg: The Complete Greed, Arno Press, 1. painos, New York 1972, s. 7.

Esittely | Juoni ja tuotantotiedot | Esituotanto ja kuvaukset | Jälkituotanto ja vastaanotto

Teksti © 2008 Kari Glödstaf

Seuraa meitä

PINNALLA

Laura Birn ja Tommi Korpela

Tyhjiö

| DVD | 01.02.

Tyhjiö on hilpeä viilto nykypäivän suomalaisen viihdekulttuurieliitin kantapäihin.

Lue lisää »
Satu Silvo on Lumikungatar

Lumikuningatar

| DVD | 08.12.

Päivi Hartzell sovitti Hans Christian Andersenin sadusta tarinan, joka näkee lapsuuden liikkeenä.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2019
ISSN 1798-7202