julkaistu 2013-08-15 / päivitetty 11.08. klo 11:11

Festivaali

Kunnioitettavaa neljännesvuosisadan ikää lähestystyvä Espoo Ciné järjestettiin taas elokuussa. Yli sata elokuvaa sisäänsä ahminut elokuvajuhla alkoi Steven Soderberghin Liberaci-biografialla My Life with Liberace. Kymmenpäiväinen festivaali päättyi islantilaisen Baltasar Kormákurin Syvyyteen (Djúpið).

Näkemäänsä arvioivat Aleksi Salonen (AS) ja Jouko Luhtala (JL). Juttu täydentyy vielä festivaalin jälkeen.

Steven Soderbergh: My Life with Liberace | ★★★★ -AS

Valkokangasuransa päättyneeksi ilmoittanut Steven Soderbergh nähdään heti valkokankailla valjaiden varressa, kun HBO:lle valmistunut säkenöivä Behind the Candellabra levitetetään teattereihin, uudella tylsemmällä nimellä.

Taituriohjaajan raikkaalle televisiotyölle elämän antaa Liberacina nähtävän, syövästä toipuneen Michael Douglasin tour de force -roolisuoritus. Tarina kerrotaan kuitenkin viisaasti viihdepianistin rakastajaksi ja avustajaksi tempautuvan nuoremman Scott Thorsonin (hyvävireinen Matt Damon) silmin. Käsikirjoitus pohjaa oikean Thorsonin muistelmiin.

Viisaasti siksi, että elokuvassa nähtävä tulkinta Liberacista on kaiken vaativa, lähes tukahduttava. Douglasin rikkinäisellä äänellä, peitellyn haavoittuneella, sisäisesti turvattomalla olemuksella rakentama ja menestykseen nähden ristiriitainen mahtailija on vastustamaton, elämää suurempi hahmo.

Soderbergh vierittää tarinaa suvereenin sukkelasti. Erityisesti huomio kiinnityy muun muassa pitkiiin äänikoukkuihin ja pienten montaasijaksojen itsevarmaan, terävään leikkaukseen, jolla isompia kohtauksia erotellaan toisistaan. Kamera antaa osansa kartanon kimallukselle ja näyttelijöiden kasvojen tarkalle piennäyttelemiselle. Mistään “televisiomaisuudesta” on tietysti turha puhua.

Baltasar Kormákur : Syvyys | ★★ -AS

Pienen budjetin selviytymisjännäri perustuu tositarinaan: Vuonna 1984 islantilaiskalastaja Guðlaugur Friðþórsson selvisi aluksensa haaksirikosta uituaan kuusi tuntia alle viisiasteisessa vedessä. Muu miehistö menehtyi lähes heti. Friðþórssonin kyky selviytyä kylmässä oli täysin poikkeuksellinen.

Yhdysvalloissakin työskennellyt ohjaaja Baltasar Kormákur tunnettaneen yhä parhaiten arkirealistisesta läpimurtoteoksestaan 101 Reykjavík. Tyyli on tässäkiin pätevää, suosittua “dokumentaarista” lajia.

Välttämätön huippuhetki meren kylmyyden ja pimeyden armoilla on kuitenkin antiklimaattinen. Tapahtuma ei ole erityisen elokuvallinen, kamppailuhan käydään lähinnä Friðþórsson kehossa ja päässä. Ihmeellisen tarinan olisi huoletta voinut jättää filmatisoimatta ja puhtaan mielikuvituksen maailmoihin. Ólafur Darri Ólafsson hassuuttaa kömpelönä, naiivina Friðþórssonina.

Ken Loach: The Spirit of ’45 | ★★★★ -AS

Useia hienoja aatteellisia elokuvia Britannian työväeluokasta ohjanneen Ken Loachin The Spirit of ’45 kuvaa etenkin sitä henkeä, joka työnsi suureen epätasa-arvoon jakautuneen maan hyvinvointivaltion polulle. Pehmeässä vallankumouksessa oli myös oman tuhonsa siemen.

Monenlaisin arkistonauhojen sekä aikalaisten ja asiantuntijoiden haastatteluiden kautta saa pikakurssin siitä, miten suuret positiiviset yhteiskunnalliset muutokset syntyvät ja luhistuvat. Labour oli “ylpeä sosialistinen puolue”, joka laajalla kansan mandaatilla kansallisti muun muassa terveydenhuollon, energiainfran ja kaivosteollisuuden. Työväenluokka sai hetkeksi osansa vauraudesta. Ylhäältä alas -valtarakenteen ohjaamoon ui 70-luvun lamojen jälkeen kuitenkin toisenlainen kala.

Maggie Thatcherin uusliberalismin myötä pääosa työväenpuolueen saavutuksista on jo haudattu. Kansallista terveydenhuoltoa (NHS) uhkaa yksityistämisen ja Amerikan tie.

The Spirit of ’45 on kantaaottava dokumentti, jossa niin sanotulle vastapuolelle ei puheenvuoroja jaella. Edistyksellisen vasemmistolaisen muutoshengen tukema analyysi ei sitä kaipaakaan.

Jeffrey Schwarz: I Am Divine | ★★ -AS

Jeffrey Schwarzin dokumentti kertoo John Watersin törkyelokuvien tähtenä kulttimaineeseen nousseesta Divinesta eli Harris Glen Milsteadista. Liikuteltuine still-kuvineen ja staattisine puhuvine päineen kovin televisiomainen I Am Divine on etäinen ja turhan konservatiivinen.

Divinen radikaalius näyttäytyy tahattomasti jopa sirkustemppuna, jolla lapsena luuseriksi leimattu Milstead sai huijattua itselleen julkkiskavereita. Levottomasti eteenpäin rynnivä elokuva sisältää silti joukon hauskoja anekdootteja, joita Divinen eksentrinen lähipiiri sympaattisesti kertoo.

Woody Allen: Blue Jasmine | ★★★ -AS

Käsikirjoituksellisesti draamakomedia on tuoreinta Allenia vuosiin. Kriittinen henkilö- ja ajankuva haparoi latteahkossa kerronnassa.

Lue koko arvio »

Katell Quillévéré: Suzanne | ★★★ -AS

Arvio tulossa.

Taru Mäkelä: Mieletön elokuu | ★ -AS

Kolossaaalisen kehno romanttinen komedia, tai mikä lienee, sijoittuu vuoden 1962 Helsingin kommunistisen nuorisofestivaalin aikaan ja kertoo Kati Outisen esittämän hattukauppiaan jälleenkohtaamisesta vanhan tšekkoslovakialaisrakkaan kanssa.

Anakronistisesti jälkiviisasteleva käsikirjoitus, historialla ahdettu jäykkä dialogi, lattea kameratyö, olematon näyttelyn ohjaus (Mielettömässä elokuussa haaskataan koko joukko suomalaistähtiä), toisteinen ja tylsä leikkaus, outo musiikin käyttö ja äänisuunnittelu… kaikki kuviteltavissa oleva ontuu Taru Mäkelän tyystin epäpätevässä, alati töksähtelevässä ohjauksessa, jonka rahoittajia käy lähes sääliksi.

Jos jätät tänä vuonna vain yhden elokuvan väliin, ota järki käteen ja valitse Mieletön elokuu.

Giuseppe Tornatore: The Best Offer | ★★★★ -AS

Mysteeri liikkuu taidemarkkinoiden ja -väärennösten eksoottisessa maailmassa. Geoffrey Rush on huippumeklari ja taiteentuntija Virgil Oldman, joka ystävänsä avulla vetää vähän välistä. Yllättäen, erään aarteita pursuavan kartanon salaperäinen omistaja pyytää apua taidehuutokauppaan. Nuori torikammoinen nainen ei näyttäydy koskaan kasvotusten. Erikoinen tapaus saa eristäytyvän, urautuneen eksentrikon suunniltaan ja pian rakastumaan ensi kertaa elämässään.

Tornatoren (muun muassa Cinema Paradiso ja viimeksi Sisilia sydämessäni) viehättävän klassinen, arvoituksellinen intohimodraama kalastelee samoilla vesillä kuin Abbas Kiarostamin Copie Conformé. Sergio Leonen luottosäveltäjä Ennio Morriconen tunnelmallisesti taustoittaman draaman pohjavireenä kulkee kysymys väärennoksen ja aidon asian filosofisesta sekä tunteellisesta erosta.

Hämmennystä lisää vanha automaton, jonka palasia meklari Oldman löytää kartanon uumenista. Kyse taitaa niin monien muiden kiinnostavien metatasoja sisältävien elokuvien tapaan olla konstitutiivisista valheista, niistä välttämättömistä sumeista ajatuksista ja epätotuuksista, joita tarvitsemme todella elääksemme.

Hisham Zaman: Før snøen faller | ★★ – JL

Kunniamurhan ympärillä häilyvä keskitason draamailu kärsii sekä veltosta näyttelijäntyöstä että islamilaisen kulttuurin ongelmien mitäänsanomattomasta vatvomisesta. Naisten sortoa on käsitelty sen verran monessa tragediassa, että tällainen hajanainen pastissi jää lähinnä raflaavan premissinsä jalkoihin.

Jämäkän aloituksen pumppaama höyry ei pysy koneistossa pitkään. Sekä rakenteellisesti että tarinallisesti hajanainen kokonaisuus tavoittelee neutraalihkoa lähestymistapaa, mutta sen sijaan että hahmoista kasvaisi persoonia, ovat he vain toinen toistaan mitäänsanomattomampia kanssamatkustajia. Vaikka alusta alkaen on selvää, että kyse on ihmiselämän väkivaltaisesta riistosta, ei ajojahdin lopputulos kiinnosta.

Pablo Berger: Blancanieves | ★★★★ – JL

Klassista Lumikki ja seitsemän kääpiötä -satua on viime vuosina filmattu innokkaasti. Pablo Bergerin sovitus on eittämättä omalaatuisempi kuin pirteä Mirror Mirror (2012) tai tympeä Snow White and the Huntsman (2012). Mustavalkoisen mykkäelokuvan kaapuun puettu näkemys yhdistelee selvästi The Artistia (2011) rohkeammin juuriensa ja modernin elokuvakielen traditioita.

Suurieleisistä roolisuorituksista eritoten Maribol Verdún ilkeääkin häijympi kuningattaren korvike on todella makoisaa katseltavaa. Tuttuakin tutumpi tarina rullaa liukkaasti eleiden ja kameranliikkeiden kautta. Välitekstejä on vähän, mutta niistäkin ison osan olisi voinut jättää käyttämättä.

Espanjalaisella härkätaistelukulttuurilla kehystetty klassikkotaru on ajoittain ihastuttavan kaukana alkuperästään. Sen sijaan kääpiöiden esiinmarssi on jälleen kerran selkeästi tympein osio. Vaikka muutoinkin nähdään huumoria, ei seitsemän kohtalaisen samantapaisen vitsiniekan ilmestyminen valkokankaalle tahdo toimia.

Calin Peter Netzer: Pozitia copilului | ★★★★ – JL

Berliinin elokuvajuhlilta Kultaisen Karhun kahmaissut puolalaiselokuva tähtää korkealle. Näillä talousluvuilla ei ole yksinkertaista kuvata yhteiskunnan rahakermaa edes jollain tapaa positiivisesti. Ei varsinkaan kun kultavesan kuolemantuottamusta aletaan pyyhkimään aikakirjoista suhteilla, sanalla sanoen korruptiolla. Tempussa kuitenkin onnistutaan, kiitos näkökulman, joka huomioi pintakiillon, mutta ei takerru siihen.

Calin Peter Netzer ei hyväksy, mutta ei toisaalta tuomitsekaan. Rahalla päätöksiä voitelevat niljakkeet ovat ihmisiä muiden joukossa, jotka lopulta tekevät vain sen mihin yhteiskunnan rajat antavat myötä. Pozitia coplilului on mielenkiintoinen läpileikkaus rikkinäisen valtion rakenteellisista ongelmista. Kun liian moni hyötyy ja kukaan ei rankaise, on itseään ruokkivaa järjestelmää hankala nujertaa.

Emir Baigazin: Uroki garmonii | ★★★★ – JL

Esikoisohjaaja Emir Baigazin osoittaa Uroki Garmoniilla poikkeuksellista kypsyyttä. Herra on selvästi katsonut Michael Haneken ja Nuri Bilge Ceylanin taidonnäytteet tarkkaan. Vaikka paikallaan pysyttelevän kameran ja kylmän kuvaston alkuperät on vaivatonta jäljittää, on Baigazin napsinut esikuviensa töistä ne terävimmät osa-alueet.

Elokuva peilaa alakoulun kautta mafiamaista järjestelmää, jossa kaikki ovat tilivelvollisia isommilleen. Vallan, sorron ja muutoksen problematiikkaa tapaillaan sekä armottomasti että näppärästi. Saavutettu asema on vaikea pitää, eikä järjestelmän synnyttäminen tai kaataminen vaadi lopulta kovinkaan laajamittaisia tekoja. Puulaakin saastuttanut korruptio pitää huolen siitä, että oikein korttinsa pelanneet ryökäleet eivät joudu varomaan suihkusaippuoita.

Tarina ei pihtaa tietoa, mutta toisaalta se ei myöskään turhaan selitä. Kaikkea ei näytetä, vaan kyse on ennen muuta ymmärrystä rikastuttavasti syistä ja seurauksista. Taulumaiset kuvat eivät ole vain nättejä, vaan karu miljöö luo herkkää kuvaa henkilöitä ympäröivästä sulkeutuneesta maailmasta. Baigazin ohjaus on kuin karumpi ja agraarimpi versio Haneken Benny’s Videosta (1992).

Jem Cohen: Museum Hours | ★★★ – JL

Jem Cohenin virikkeellinen ohjaus on rakkauskirje museoille ja vapaalle taiteelle. Museokierroksen olemusta tapaileva poikkeuksellinen rakenne nojaa voimakkaasti kertojaääneen. Elokuva toimii ennemminkin herättelevänä tunnelmapalana kuin varsinaisena tarinana. Pääosaparin keskustelut jäävät monilta osin niiden temaattisen sisällön varjoon. Keskittymisvaikeuksista kärsivän vierailjan tapaan kamera vain harvoin jaksaa katsoa näennäisesti merkityksellistä kohdetta.

Rentouttava luento sukeltaa taiteen ja arjen olemukseen. Se on lähes opasmainen puheenvuoro niille, jotka valittavat työnsä ja elämänsä monotonisuudesta. Kyse on pikemminkin rutiineihin kangistumisesta. Ihmisen ei tarvitse kuin saada pieni sytyke ja hän pystyy jälleen näkemään vanhoissa tutuissa kulmissa jotain pirteää ja niskavilloja nostattavaa.

Ulrich Seidl: Paradies: Liebe | ★★★★ – JL

Tilastojen mukaan naiset ani harvoin ostavat seksiä lomamatkoillaan. Sen sijaan he selvästi miehiä useammin löytävät lomaihastuksen, jolle he rahtaavat erinäisiä ”arvokkaita lahjoja”. Ulrich Seidlin Paradies-trilogian avausosassa löytyy jälkimmäiseen kategoriaan luokiteltavia ylipainoisia keski-ikäisiä itävaltalaismatameja.

Paradies: Liebe on kuvottava esimerkki neokolonialismista. Elokuva maalaa valitettavan tutun näyn matkalaukkuturistien kansoittamista unelmakohteista. Tarjolla on teatraalista paikallisuutta, vartioituja rantoja ja hauskanpitoa, jonka edessä on vaikea olla ylpeä länsimaalainen.

Oksettavasta öykkärimäisyydestään huolimatta elokuva on sydämellinen. Inho kääntyy halveksunnan ja säälin tunnemylläkäksi, jossa ei tee mieli peuhtaroida. Nuorta lempeä saalistavat puumat pilkkaavat, koska eivät enää muutakaan voi. Heidän on pakko, sillä muuten peilikuvan henkinen kuvottavuus paljastuisi.

Ulrich Seidl: Paradies: Glaube | ★★★ – JL

Oli kyse sitten poliittisesta tai uskonnollisesta fundamentalismista, on kyse sairauteen verrattavissa olevasta ongelmasta. Vahvojen peruspalikoiden varaan rakennetun Paradies-trilogian toinen osa kompastuu liian heppoiseen vastakkainasetteluun. Glauben jälkimmäinen puolisko on kahden kiukuttelevan aikuisen lapsen yksitoikkoista kinastelua.

Hartaan kristityn arkea kuvataan järkähtämättömän alastomasti. Myös lähetyskäskyn perimmäinen ongelma nostetaan pöydälle. Kuten kaikki muutkin totalitääriset hallintomallit, myös uskonto tahtoo astua kynnyksen yli. Se ei neuvottele tai kuuntele. On helppo olla oikeassa, kun sulkee silmänsä ja korvansa vaihtoehdoilta.

Lopulta kyse on fundamentalistin sielun pienuuden paljastavasta pelosta. Kokematta jääneet elämänvaiheet ja raskaat pettymykset on muurattu Jeesuksen opetusten taakse piiloon. Tematiikaltaan trilogian ensimmäiselle osalle vahvasti sukua oleva elokuva on surullisen mielen poikkileikkaus.

Ulrich Seidl: Paradies: Hoffnung | ★★ – JL

Ylipainoisia teinejä ruotuun komentava leiri tarjoaa miljöön Ulrich Seidlin Paradies-trilogian päätösosalle. Vaikka liikakiloja höllyy vähän joka kuvassa, kaappaa huomion Liebessä vilahtaneen patalaiskan teinin ja painoleirin lääkärin orastava romanttinen kiusoittelu.

Trilogian kahteen aiempaan osaan verrattuna Hoffnungista puuttuu keskiö. Säikeitä riittää, mutta niistä ei saada irti mitään sykähdyttävää. Teinikriisien tutkinta jää ihmettelyn asteelle. Elokuva on kuin yhtä sun toista lihasta hiplaava lääkäri, joka ei kuitenkaan löydä säryn syytä.

Päämäärättömyys ei tyystin latista draamaa, sillä yksittäisissä kohtauksissa on edelleen sävyjä Lieben ja Glauben epävarmuuden tutkiskelusta. Teinityttö on kohtalaisen sinut kokemattomuutensa kanssa. Itsetunto se on kuitenkin tälläkin kertaa kipupisteenä. Seildin keski-ikäiset naiset ovat kuitenkin teinejä mielenkiintoisempia tapauksia.

Fabio Grassadonia ja Antonio Piazza: | Salvo ★★ – JL

Children of Menin fyysisestä kuvaustyylistä oppinsa nappaavan Salvon ensimmäiset noin viisitoista minuuttia ovat täynnä jännitystä, loistavia kuvallisia ratkaisuja ja hiljaista kuolemaa. Kukaan ei puhu, vaan kuvat olkapään yli ja lähiotokset kasvoista kertovat kaiken oleellisin. Salvo on loistava lyhytelokuva, tyylin mestariteos.

Seuraavat puolitoista tuntia sen sijaan etsivät ja etsivät tarkoitustaan, mutta eivät sitä koskaan löydä. Etsiä on tosin turhan vahva verbi, sillä kyse on pikemminkin haahuilusta. Fabio Graussadonia ja Antonio Piazza ovat kuvitelleet luovansa taiteellisen ammattitappajakuvauksen panostamalla pitkiin otoksiin ja hiljaiseen päähenkilöön.

Monin paikoin visuaalisesti ihastuttavan ruosteiset otokset jäävät sisältöarvoltaan tyhjiksi. Ilman liioittelua voi sanoa, että lukuisissa kohtauksissa ei sen enempää temaattisesti kuin tarinallisestikaan tapahdu yhtään mitään. Kun päälle lätkäistään vielä lattea dialogi ja särmättömät roolityöt, niin istuskelusta läjähtää kämmenelle lähinnä alkunäytös.

(Toim. huom. Salvo | ★★★ -AS)