Woody Allen Zeliginä
Woody Allenin historiallinen dokumentti onkin komedia fiktiivisestä jokamiehestä, Leonard Zeligistä.

Woody Allenin tour-de-force on edelleen kaikkien aikojen dokumentti tapahtumista, joita ei koskaan tapahtunut. Nerokas konsepti todellisesta jokamiehestä Leonard Zeligistä (Allen), joka kameleontin tavoin muuttui kirjaimellisesti aina seuransa kaltaiseksi, on toteutettu pettämättömällä tyylitajulla ja itseironisella huumorilla. Mukadokumentti on paitsi ilkikurinen katsaus moniin 1900-luvun keskeisiin ihmistieteellisiin näkemyksiin, myös konkreettisen elokuvateorian taidonnäyte.

Syntyään juutalainen Leonard Zelig, mies jossa 20-luvun ranskalaiset kulttuurieliitit elokuvan mukaan näkivät ”kaiken symbolin”, on 1900-luvun alun kaikki keskeiset humanistiset kysymykset yksissä kansissa: pakonomainen konformisti, joka halusi vain hyväksyntää, mutta päätyi lopulta Natsipuolueen jäseneksi. Zelig oli kaikki ja ei kukaan. Zelig (1983) on silti aivan liian ovela elokuva, että se jäisi omien teemojensa taakan uuvuttamana etäiseksi tai tekosyvälliseksi. Sen sijaan Allen ottaa kaiken irti fantastisen päähenkilönsä ja dokumentaarisen tyylin mahdottomasta ristiriidasta.

Herkeämättä historiallisen dokumentin tyylikeinoissa pysyttäytyvä ja Patrick Horganin koomisella vakavuudella selostama kerronta yhdistää saumatta luottokuvaaja Gordon Willisin materiaalia, aikakaudelta peräisin olevia dokumentinpätkiä ja näiden kahden sekoituksia, kuvakompositioita joita ennen tietokonetehosteita kutsuttiin trikkikuviksi. Ei voi liioitella sitä, kuinka paljon hauskuutta seuraa kontrastista, joka syntyy kun uskottavuuden perinteiset tyylikeinot yhdistetään Allenin absurdin huumorin kanssa. Vaikutusta vahvistaa se, ettei dokumentaarisen tyylin illuusiota milloinkaan rikota, ei vaikka Zelig ”hyppisi seinille”.

Kun neorealistit 40-luvun lopulla julistuksessaan tuomitsivat aikaisemmat elokuvan muodot taantumuksellisina ja epärealistisina, ei dokumenttielokuva säästynyt näiltä syytöksiltä. Zelig osoittaa käytännössä miten dokumentin muotokieli on sen uskottavuuden tae, ei sisältö. Se todistaa lähes vastustamattomasti dokumenttielokuvan totuuden konstruoituneisuuden ja valaisee historiaa kertomuksena, jonka käänteet ovat kaikkea muuta kuin objektiivisia tosiasioita.

Mutta Zelig on tulkittavana liukas kuin nimihenkilönsä; käyttämällä oikeita ihmisluonnon tuntijoita Saul Bellowsta Susan Sontagiin ”dokumentaarisissa” haastatteluissa se esittää heidän suullaan itse omat tulkintansa teemoistaan. Faktan ja fiktion suhdetta sotkee entisestään, kun tosimaailman kirjailijoita on haastateltu kuin maailmassa, jossa Zelig todella on dokumentti. Valtavirrassa Allenin Zelig onkin postmodernin elokuvan ehdoton klassikko.

Kun Zelig on lukuisten sattumien jälkeen joutunut taas eroon rakastavasta psykiatristaan Eudora Fletcheristä (Mia Farrow), hän päätyy Saksaan ja Natsipuolueen jäseneksi. Hitlerin pitämässä puheessa Zelig istuu puolue-eliitin kanssa diktaattorin takana. Tohtori Fletcher on lentänyt Saksaan nähtyään Zeligin uutisfilmissä. Jälleennäkeminen herättää Zeligin konformismin unestaan ja hän heiluttaa Hitlerin takaa tohtorilleen. Kohtaus, jossa alkuperäiseen kuvaan Münchenin puoluekokouksesta on liitetty Allenin innostunut pieni juutalaismies Zelig, tekee Hitlerille sen mikä on pahinta tai parasta heti ymmärtämisen jälkeen. Se ryöstää Hitleriltä pääosaroolin historian pahana suurmiehenä, tekemällä Hitleristä alaviitteen Zeligin tarinassa. Suurinta pilaa mitä Hitleristä voi tehdä on se, ettei diktaatori ole edes hänen kustannuksellaan nauravan vitsin pääosassa. (Ymmärtämistä yritti Hans-Jürgen Syberberg mammutissaan Hitler – Elokuva Saksasta (1977).)

Dick Hymanin Zeligiä varten säveltämä periodimusiikki on varmasti hartaan opiskelun tulosta, sillä se sekoittuu huomaamatta alkuperäisten sävelmien sekaan. Allen palasi onnistuneesti Hymanin kanssa vuonna 1999 elokuvan tunnelmiin fiktiivisen jazzkitaristin elämää dokumentoivassa Sweet and Lowdownissa.

DVD: FS Filmin tuoreehkon (25.09.09) julkaisun 1.85:1 -laajakuva on todella heikkolaatuinen, vaikka dokumenttimateriaalin runsaan käytön vuoksi sitä ei usein huomaakaan. Rakeisuus ja pakkausvirheet sekä voimakas kohina ovat huomattavimpia vikoja. Myös monoääniraidassa on jatkuvasti selvästi kuultavaa taustakohinaa. Julkaisun heikon yleislinjan viimeistelee ekstrojen puute.

Teksti: © 2009 Aleksi Salonen