X-Men (2000)

X-men (2000 USA) on yksi niistä elokuvista, joista puhutaan jo kuukausia ennen kuin ne ilmestyvät teattereihin. Sarjakuvan ystävät asettivat ohjaajan, Bryan Singerin (jonka uralle mahtuu mm. loistava trilleri Epäillyt) hartioille heti kättelyssä suuret paineet joten ilman poikkeuksellisen äänekkäitä takapiruja ei tätäkään elokuvaa saatu tehtyä. Ehkä senkin takia tulos on se mikä se on. X-men saapui rytinällä teattereihin, mutta pian huomattiin, että kärpäsestä oli tehty härkänen. Fanit tuntuivat pettyneiltä ja suomalaiset kriitikot haukottelivat nojatuoleissaan. Amerikkalaiset kriitikot tuntuivat innostuneilta, mutta noh, amerikkalaiset kriitikot ovat tarina erikseen.

Jossain hämärässä tulevaisuudessa alkaa uusi aika ihmiskunnalle. Ympäri maailmaa syntyy lapsia, joilla on yliluonnollisia kykyjä ja saattavat kykyinensä olla vaaraksi muille ja itselleen. Näitä henkilöitä kutsutaan mutanteiksi (kuinka loogista!) ja ne aiheuttavat eripuraa maailman keskustelufoorumeilla.

Eräs mutantti-professori, Xavier (Patrick Stewart, Star Trek), johtaa instituutiota, joka tähtää parempaan yhteiskuntaan. Yhteiskuntaan, joka perustuisi ymmärrykselle ja yhteiselolle, pelon ja rasismin sijasta. Tämän instituution suojissa professori auttaa mutantteja ja kokoaa heistä ryhmää nimeltä X-men, jotka taistelevat nimenomaan näiden jalojen periaatteiden puolesta. On kuitenkin olemassa myös toinen mutanttien koulukunta, eli he, jotka eivät usko yhteiseloon normaalien ihmisten kanssa, vaan pyrkivät tuhoamaan ihmiskunnan, jotta mutantit voisivat vuorostaan elää rauhassa. Tätä joukkoa johtaa Magneto (Ian McKellen, Mallioppilas), Xavierin vanha ystävä.

Nyt nämä kaksi joukkoa ovat ottamassa yhteen ja tässä taistelussa ratkaistaan ihmiskunnan tuleva kohtalo. X-menin hyvikset vastaan Magneton pahikset. Friikkejä kaikki tyynni.

Heti, kun olin katsonut tämän elokuvan tuli mieleeni jälleen ajatus: erikoisefektit ovat pahin asia mitä on kuvalliselle kerronnalle tapahtunut. Ehkä tämä on turhan jyrkästi sanottu, mutta siltä minusta tuntui. Erikoisefektit ovat hyvä asia silloin, kun ne tukevat tarinaa, eivätkä varasta koko elokuvan tarkoitusta, mutta nykyään sitäkin tapahtuu aika harvoin. Nyt tuli taas mieleen, että eipä ole tälläkään elokuvalla yhtään mitään sanottavaa, eikä siinä ole oikein mitään mikä jaksaisi kiinnostaa. Mikä on sinänsä sääli, koska juonen takana oleva perusasetelma rasismista ja ennakkoluuloista antaisi mahdollisuuksia suurellekin tarinalle. Tässä tapauksessa mielenkiintoinen jutunjuuri hukataan ihan totaalisesti ja keskitytään rytinään ja suoraan sanottuna lapselliseen dialogiin ja juoneen.

Pitää tietenkin muistaa, että kaikki elokuvassa on lähtöisin sarjakuvasta. Sarjakuvassa nämä jutut, tylsä juoni, super-mutantti-ominaisuudet ja muut vastaavat sopan ainekset toimivat hyvin, mutta kun aletaan tekemään elokuvaa, niin mukaan pitäisi saada jotain muutakin.

Yksinkertaisen juonen ja pinnallisten henkilöhahmojen mukana heitetään hukkaan kaksi hienoa näyttelijää, Patrick Stewart ja Ian McKellen. Muilla näyttelijöillä ei olekaan mitään tekemistä koko elokuvan aikana muuta kuin ehkä tehdä stuntteja. Esim. Halle Berryn ja Famke Janssenin repliikkien määrät voi laskea kahden käden sormilla.

Yksi mielenkiintoinen juttu elokuvasta tulee tosin esille. Ian McKellen esitti Bryan Singerin parin vuoden takaisessa trillerissä natsijohtajaa. Tässä elokuvassa hän on natsien uhri. However, se ei tee elokuvasta yhtään sen parempaa. Sivuseikka.

Tuskin X-men yrittääkään olla Oscar-elokuva. Singer on todennäköisesti vaan halunnut viihdyttää yleisöä. Jos pitää kunnon Matrix-tyylisestä mätöstä (vaikka X-men ei ihan yhtä tyylikkääseen lopputulokseen ylläkään), voi tämä elokuva antaa sinulle monia hyviäkin hetkiä, sillä efektit ovat kieltämättä näyttäviä. Minulla se ei enää yksinkertaisesti riitä, vaan haluan jotain muutakin. Ja muuta ei tästä elokuvasta saa, ikävä kyllä.