Kaappaus raiteilla - Under Siege 2: Dark Territory (1995)

90-luvun alussa Steven Seagal teki itsestään suuren luokan staran päästessään näyttelemään pääosaa Tommy Lee Jonesin kanssa elokuvassa Kaappaus merellä. Kuten aina, Seagal oli myös mukana tuottamassa elokuvaa ja sen sellaista. Ilmeisesti Kaappaus merellä menestyi jossainpäin maailmaa, joten tuloksena oli välttämätön jatko-osa.

Kaappaus raiteilla (Under Siege 2: Dark Territory, 1995 USA) ei ole sen suurempi elokuva kuin ensimmäinenkään, mutta ei kyllä huonompikaan, kuten jatko-osilla on yleensä tapana olla. Murphy (tunnettu lähinnä kliseisten TV-sarjojen ja huonojen toimintaelokuvien ohjaajana) on ohjannut edeltäjäänsä suoraviivaisemman, mutta omaperäisyyttä uupuvan toimintaelokuvan, joka on kieltämättä omiaan toiminnan ystäville, jotka haluavat laittaa aivot narikkaan viikonlopuksi.

Tällä kertaa ex-navy seal, nykyinen kokki, Casey Ryback (Steven Seagal) on lähdössä junamatkalle veljentyttärensä kanssa. Perheessä on ollut tragedia, Rybackin veli on kuollut, ja nyt hänen lapsensa jää Rybackin luokse hoivattavaksi. Hieman takkuisesti heidän yhteinen matkansa lähtee käyntiin. Takkuisuus unohtuu kuitenkin pian, kun Travis Dane (Eric Bogosian) niminen pahis ottaa jenginsä kanssa haltuunsa hyvin salaisen satelliitin, jonkinlaisen hyökkäys-satelliitin ja eipä aikaakaan, kun Travis antaa paukkua Kiinassa ja suuntaa sitten tähtäimensä Washingtonia kohti. Kaikkea tätä varten terroristijoukko tarvitsee liikkuvan päämajan, joten terroristien huonoksi onneksi he kaappaavat juuri sen junan missä Casey Ryback matkustaa veljentyttönsä kanssa. Tähän junaan sijoittuvat sitten elokuvan toiminnalliset tapahtumat. Rybackin tehtävä on pitkälti sama kuin ensimmäisessa elokuvassa: ryntäillä ympäri junaa 'kisan mustana hevosena' ja tehdä terroristien aikeet tyhjiksi.

Niin, formaatti on hyvinkin tuttu kaikille elokuvienystäville, eikä se tälläkään kertaa tarjoa varmaankaan mitään uutta kenellekään. Elokuvan tilannetta ei myöskään helpota se, etta Seagalin tiiliseinääkin ilmeettömämpi naamataulu ei ilahduta kaikkia. Ei ole mikään salaisuus, etta Seagal ei osaa juurikaan näytellä, hänen hommansa on jakaa monoa ja nyrkkia niin paljon, kun kässäriin on saatu niitä mahtumaan.

Kaiken järjen mukaan tälläisen elokuvan ei pitäisi olla viihdyttävä. Mistä sitten johtuu, etta Seagalin elokuvat ovat kysyttyä tavaraa aina, kun ne saapuvat maahan Suomessa? Puhumattakaan Amerikasta, jossa Seagal on iso stara. Varmaankin siitä, että tälläinen aivoton lauantai-illan rymistely tuntuu viihdyttävän suurta osaa elokuvien katselijoista. Ilmeetön Seagal tuntuu myös niittävän suosiota toiminnan ystävien keskuudessa, ja myös itse myönnän, että onhan Seagalissa asennetta huomattavasti enemmän kuin esim. Van Dammessa, jonka martial-arts taidot tuntuvat rajoittuvan pitkälti näyttäviin spagaatteihin ja kääntopotkuihin vauhdikkaissa raameissa. Seagal sentään näyttää häijylta. Sekin on jo jotain näissä elokuvissa.

Kuten sanottu, Kaappaus raiteilla ei tarjoa kenellekään mitään uutta. Turha ruveta saivartelemaan ja kirjoittamaan elokuvan mukahienouksista. Ei tässä elokuvassa ole hienouksia, eikä taidetta. Ei suuremmin näkemysta eikä ainakaan viestiä. Mutta aina ei tarvitsekaan. Tämä on vain viihdettä. Se onnistuu hetkittäin viihdyttämään hyvin suoralla toiminnallaan, ja perus läpänheitolla, mitä Seagal-elokuvissa yleensäkin tarjoillaan. Ohjaaja on jättänyt elokuvan pahikset hieman ponnettomiksi, mutta onneksi Seagal raivoaa junassa heidänkin puolestaan. Tällä kertaa elokuvassa ei tarvittu suurta Tommy Lee Jonesin kaltaista staraa, jenkeissä kun Seagal oli tähän aikaan jo melkein yhtä suuri. Ja täytyyhän se myöntää, tällä kertaa Seagal on ihan hyvässä vauhdissa.