Saló - Sodoman 120 päivää - Salò o le 120 giornate di Sodoma (1975)

Neljä valtaapitävää, neljä vanhaa prostituoitua ja 16 seksuaaliorjaa sulkeutuvat kartanoon, jossa sadismin ja paheiden näytelmä alkaa. Pier Paolo Pasolinin viimeiseksi jäänyt elokuva on sovitus, mutta samalla ylistys Markiisi de Saden kirjalle Sodoman 120 päivää. Saló - Sodoman 120 päivää (Salò o le 120 giornate di Sodoma aka Salo ou les 120 journées de Sodome, 1975 Italia, Ranska) pidetään varmasti yhtenä elokuvahistorian kuvottavimmista, mutta tietyissä piireissä se nostetaan jalustalle Pasolinin muusta tuotannosta.

Neljä itseään "ystäviksi" kutsuvaa miestä ovat kaikki yhteiskuntahierarkian yläpuolella. Tuomari, Piispa, Presidentti ja Ylhäisyys ovat varakkaita ja varakkuus tekee heistä joutilaita, itsenäisiä ja kykeneväisiä toteuttamaan intohimonsa. He keräävät satojen kandidaattien joukosta 8 kauneinta tyttöä ja 8 kauneinta poikaa, joihin he tulevat kohdistamaan erilaiset maniansa, intohimonsa ja fantasiansa. Elokuvan raakaa materiaalia ja yksityiskohtaista kuvausta on perusteltu kritiikkinä fasismia kohtaan. Fasismi tulee lähinnä Pasolinin sovituksesta ja siitä että hän sijoitti de Saden kirjan 1940-luvun fasistiseen Italiaan. Vaikka Fasismin kritiikki onkin päällimmäisenä, on elokuva myös tietynlaisen seksuaalisuuden ja äärimmäisen vallan kuvaus. Äärimmäisen vallan kuvaus liittyy fasismiin, mutta se liittyy myös seksuaalisuuteen ja siihen kuinka de Saden sanojen mukaan "jokainen mies haluaa olla tyranni harrastaessaan seksiä". Tämä eristäytyminen muusta maailmasta juovuttaa nämä joutilaat "ystävät" vallalla. He voivat tehdä mitä vaan ilman minkäänlaisia esteitä tai rajoitteita ja tämä tuottaa heille seksuaalista tyydytystä.

Elokuva on rakenteensa puolesta kerrottu piireittäin. Ensimmäisenä tulee manioiden piiri, sitten paskan ja sitten veren. Piirit vievät huorien kertomien tarinoiden avulla orgioita eteenpäin ja uudelle tasolle. Elokuva etenee piirien kautta samaan tapaan kuin Danten "Jumalaisessa näytelmässä" laskeudutaan kerroksittain alapäin kohti paratiisia. Salossa "ystävät" kulkevat jumalaisten tekojensa kautta kohti omaa manioiden ylläpitämää paratiisiaan. Nostaen tarinan edetessä rimaa koko ajan korkeammalle, joka huipentuu loppunäytöksessä.

"Pasolini oli omanaikansa Buddha".

Bernardo Bertolucci on kutsunut Pasolinia omanaikamme Buddhaksi. Sillä Bertoluccin mukaan jokaisena ajanjaksona on olemassa Buddhia, joiden merkitystä tai työtä maailmaamme kohtaan tullaan ymmärtämään vasta heidän kuoltuaan. Pasolini oli yhteiskunnan hylkiö. Hän oli runoilija, taiteilija, homoseksuaali ja kommunisti. Elokuvissaan hänen hahmonsa ovat syrjittyjä, narreja, hulluja tai sadisteja, joilla on usein isä- tai äitifiksaatio. Mutta nykyään Pasolini on käsite.

Pasolini murhattiin kohtalaisen hämärissä olosuhteissa vuonna 1975. Samana vuonna kuin Salo ilmestyi. Monet kritisoivatkin sitä, kuinka niin merkittävän ohjaajan viimeiseksi elokuvaksi jäi tuollainen arvoton kokkare törkyä. Näin voivat sanoa oikeastaan vain ne, jotka eivät tunne Pasolinia tai näe Salossa muuta kuin valkokankaalle heijastetun snuff -leffan*.

Pasolini tarvitsi Salosta kehyskertomuksen kuvatakseen maailmaa. Mikään elokuvassa esitetyistä sadistisista teoista tai alistamisista ei ole turha, jokaisella on paikkansa eikä niillä mässäillä. Pasolini kuvaa fasismia ja terroria, mutta ennen kaikkea ihmiskuntaa. Jos poistuu teatterista, koska ei kestä katsoa elokuvaa loppuun, viestittää katsoja teollaan ettei hän kestä ihmiskuntaa. Sillä yksikään uutiskuva Abu Ghraibin vankilasta ei voisi aiheuttaa ihmisessä samanlaista reaktioita tai kertoa ihmisestä enemmän, kuin Salon illuusion turvin esitetyt, täydellisen nöyryytyksen ja alistamisen kuvat. Sillä kaikki elokuvassa esitetyt teot löytyvät jokaisen ihmisen sisältä eli jokainen ihminen oikeastaan on kykeneväinen elokuvan tekoihin. Se ei kuitenkaan tarkoita että me kaikki olisimme hulluja tai sadisteja tai että tekisimme nämä teot. Me vain osaamme käsitellä näitä puolia itsessämme toisia paremmin. Se että joku pystyy katsomaan tämän kaltaista taidetta, ei tarkoita että hänen olisi heti toistettava näkemänsä teot. Sillä katselemalla elokuvaa hän samalla käsittelee reaktioitaan ja tunteitaan. Hän näkee tiettyjen tekojen seuraukset, joten hänelle ei tule myöhemmin tarvetta kohdistaa kenties muuten käsittelemättömiä tunteitaan väkivaltaisuutena, vaikkapa johonkin toiseen ihmiseen. Se, että katselee sadismia ei tee katsojasta sadistia, korkeintaan voieristin.

Elokuva on täydellinen mestariteos. Loputtomiin voi kiistellä missä mielessä, mutta ennen kaikkea omassa sarjassaan. Elokuvassa on muutamia loistavia nuoria näyttelijöitä, joiden loistavat suoritukset pistävät hämmästelemään heidän antaumustaan. Elokuva on varsin yhtenäinen eikä kertaakaan tule illuusion rikkoutumisen tunnetta, johtuen pitkälti kohtauksien ja aiheiden shokkitehosta.

Pasolini on nyt ollut kuolleena jo 29 vuotta. Hän jätti jälkeensä valtavan tuotannon elokuvia, runoja, näytelmiä, maalauksia, esseitä ja proosaa. Ymmärrämmeköhän häntä vieläkään, ja kukahan tulee olemaan seuraava Buddhamme?