Ronin (1998)

John Frankenheimerillä on aina ollut trilleriosaajan maine. The Manchurian Candidate (1962) on ollut hänen ansionaan jo kauan. Sen jälkeen jo yli 70-vuotias ohjaaja on tehnyt muitakin laatuelokuvia, mutta viime vuosina listaan on kertynyt joitakin hieman mitään sanomattomiakin teoksia, kuten Reindeer Games - Pelin henki (2000) ja The Island of Dr. Moreau (1996). Näiden välissä on kuitenkin ilmestynyt Ronin (1998, USA, Iso-Britania), joka on jälleen Frankenheimerin omalla tasolla. Elokuva on kuvattu aidoilla paikoilla mm. Pariisissa ja Nizzassa, jotka antavat hyvin eurooppalaisen tunnelman elokuvalle, ja vie sen myös hieman kauemmaksi Amerikkalaisesta valtavirrasta. Vaikka Ronin kertookin pätevästi tyhjiöstä, jonka kylmän sodan päättyminen on luonut tiettyjen ihmisten elämään, se ei kuitenkaan ole poliittisesti kantaa ottava elokuva. Ronin kuvaa enemmänkin ihmisiä, jotka ovat menettäneet kylmän sodan aikaiset isäntänsä ja huomaavat nyt olevansa vailla tarkoitusta.

Isännättömyydestä ja häpeästä Ronin saa nimensäkin. Feodaaliaikaisen japanilaisen myytin mukaan Ronin oli samurai, jonka isäntä oli saanut surmansa. Vailla isäntiä, nämä kunniattomat samurait liikkuivat ympäri maata tehden mitä tahansa heidän taidoilleen sopivaa työtä, muuttuen palkkasotilaiksi ja murhaajiksi. Tämä tarina sopii siis elokuvan päähenkilöihin myös hyvin. IRA on palkannut monikansallisen ryhmän varastamaan heille tärkeän salkun: ryhmässä on Sam (Robert De Niro), joka on ilmeisesti vanha CIA-agentti, toinen amerikkalainen Larry (Skip Sudduth), joka hallitsee autot, ranskalainen Vincent (Jean Reno), joka tuntee kaupungit, saksalainen Gregor (Stellan Skårsgard), joka on velho tietokoneiden kanssa ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä Spence (Sean Bean), joka on armeijan miehiä. Heitä johtaa Deidre (Natacha McElhone), joka on myös ryhmän linkki IRA:han. Nyt kuusikko alkaa huolellisesti suunnittelemaan operaation toteutusta, mutta taaskin homma on helpommin sanottu kuin tehty. Lisäksi Samin kyselyistä huolimatta Deidre ei suostu paljastamaan mitä salkku sisältää. Pian ryhmä joutuu huomaamaan, että he eivät ole ainoita, jotka halajavat salkun sisältöä.

Kuten sanottu, Frankenheimer vie kuvausporukan kauas Los Angelesin aurinkoisista maisemista, ja se yksin tekee elokuvalle paljon. Taas kerran Frankenheimer on luonut trillerille sellaiset visuaaliset puitteet, että voit melkeinpä aistia Nizzan ja Pariisin sivukujien kosteuden ja kulmakapakoiden tunkkaisuuden. Suurin osa tapahtumista ottaa paikkansa yöllä tai illan hämärässä, joka lisää vanhojen kaupunginosien mystistä tunnelmaa entisestään. Tapahtumapaikoista ja tarinasta saamme kiittää Zeik´iä ja Richard Weisziä (ja "salaista yhtiökumppania" David Mametia), jotka ovat luoneet periaatteessa hienon kässärin. Hienon siinä mielessä, että dialogi ja hahmojen väliset suhteet muotoutuvat elokuvan kantavaksi voimaksi loppua kohden mentäessä, mutta toisaalta elokuvan juoni harhailee jossain määrin.

Joidenkin on ollut vaikea saada selville mikä Roninin juoni loppujen lopuksi edes on. Se ei osaa päättää keskittyykö se harhailevan salkun varastamiseen, vai henkilöhahmojen välisiin ristiriitoihin. Kun elokuvan katsoo useamman kerran, tarina tulee kyllä hyvin selväksi, ja periaatteessa juonikin selviää yhtä helposti. Mielestäni Vincentin sanat elokuvan lopulla kertovat tästä hyvin: "No questions, no answers. That´s the bussiness we´re in." Hienosti kirjoitettuja henkilöhahmoja tukee läpi elokuvan keskitasoa parempi näyttelijätyö. DeNiro on jälleen voimissaan amerikkalaisena ex-CIA-agenttina ja Jean Reno antaa elokuvan hienoimman ja inhimillisimmän roolisuorituksen. Renolla on ollut ennenkin taipumus varastaa kohtaus kohtauksen jälkeen, melkeinpä sama kenen kanssa hän näyttelee. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, mutta jäävät loppua kohti mentäessä väkisinkin näiden kahden jalkoihin, ihan jo screen-ajankin takia.

Vaikka tarinan seuraaminen saattaakin olla toisille aikamoista rautalangan vääntöä, Ronin ei jää pelkästään trilleri-tasolle. Muutamat vauhdikkaat toimintakohtaukset tuovat ryminää screenille siinä määrin, että elokuvaa voi halutessaan kutsua toimintaelokuvaksi. Näihin kohtauksiin lukeutuu mielestäni elokuvahistorian näyttävin ja vauhdikkain takaa-ajo kohtaus (vaikka en itse välitäkään suuremmin takaa-ajo kohtauksista), jossa De Niro ja kumppanit kaahaavat henkilöautoilla Pariisin ahtailla sivukujilla ja alikulkutunneleissa. Ryminän ja jännityksen lisäksi Frankenheimerin hahmot toimivat niin hyvin, että loppujen lopuksi pari niistä jää mieleen jopa liikuttavina, vaikka heidän moraalikäsitykset ovatkin jälleen hieman elokuvamaisia. Kaikki elementit yhdistettynä Ronin luo katsojalle sellaisen trilleri-viihde-paketin, ettei sellaisia tule Suomen televisiosta joka päivä. Jos tunnustat olevasi tällaisten elokuvien ystävä, kannattaa ehdottomasti varata paikka sohvalta, kasata roskaruokaa syliin ja liimata kaukosäädin toiseen käteen.