Rocky Balboa (2006)

Nyt, 30 vuotta Rocky I:n jälkeen 60-vuotias Rocky nousee kehään (toivottavasti) viimeisen kerran. Rockyn vaimo on kuollut ja suhde poikaankin on alkanut rakoilemaan. Päivät hän viettää pienessä ravintolassaan viihdyttäen asiakkaita vanhoilla nyrkkeily-jutuillaan. Mainetta tai mammonaa ei enää paljoa ole, mutta se ei näytä Rockya vaivaavan. Yksinäisyys puolestaan vaivaa. Ja ikääntyminen. Olisi vielä paljon annettavaa, mutta eihän kukaan ole enää tosissaan kiinnostunut vanhan veteraanin jorinoista. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun ESPN:n tietokonesimuloidussa ottelussa Rocky vetää hallitsevaa mestaria Mason ”The Line” Dixonia (Antonio Tarver) lättyyn niin että paukkuu. Mediassa aletaan taas puhumaan Rockysta ja mies itsekin alkaa pohtimaan elämäänsä. Vieläkö vanhasta kanuunasta löytyisi kuivaa ruutia?

Jo ensimmäinen Rockyn jatko-osa (1979’) oli kivuliasta katsottavaa, seuraavista kolmesta puhumattakaan. Rocky 5 oli jo niin puistattavaa kuonaa, että oikein selkäpiitä karmi. Hieno tarina pilattiin täysin. Ajatus kuudennesta Rocky-elokuvasta kuulostaa tässä valossa aivan uskomattoman huonolta idealta. Kuullessani asiasta joitakin kuukausia sitten tunsin sääliä ikääntynyttä Stallonea kohtaan, joka ei näytä osaavan lopettaa. Hänet oli helppo nähdä loppuunhakatun nyrkkeilijän vertauskuvana: turpaan tulee joka kerta, mutta mies ei vaan suostu ripustamaan hanskoja naulaan. Yllätykseni oli melkoinen, kun kävelin elokuvateatterista ulos leveä hymy kasvoillani: Rocky Balboa ei ollut lainkaan huono elokuva. Itse asiassa se oli kerrassaan hieno lopetus yhdelle menestyksekkäälle sankaritarinalle. On jotenkin sopivaa, että Stallone kirjoitti, ohjasi ja tuotti elokuvan tällä kertaa itse.

Tarinan juoni itsessään ei tietenkään ole täysin uskottava, eikä tässä muutenkaan puhuta mistään elokuvataiteen riemuvoitosta. Rocky Balboa on klassista Hollywoodia puhtaimmillaan. Elokuvan alussa sorrutaan turhaan siirappisuuteen ja dialogi on paikoin hieman kornia. RB on kuitenkin niin sympaattinen ja vilpitön pieni elokuva, että siitä on vaikea olla pitämättä – varsinkin jos on nuoruudessaan pitänyt alkuperäisestä Rockysta. Elokuvasta on karsittu kaikki turha, jolloin jäljelle on jäänyt tukevaa draamaa, josta pilkahtelee toisinaan esille jopa elämänviisautta ja kokemusta. Ensimmäisen kerran 30 vuoteen Rocky-elokuva on rakennettu vankan tarinan ja henkilöhahmojen, ei nyrkkeilyn varaan. Ei nyrkkeilystä tietenkään olla kokonaan eroon hankkiuduttu: viimeisen puolituntisen aikana ilmassa on veren ja hien tuoksua ihan kuin ennen vanhaan. Ja kun ilmoille kajahtaa vielä Bill Contin legendaarinen sävelmä ”Gonna Fly Now”, saattaa hieman kyynisemmänkin katselijan iho nousta kananlihalle.

Valkokankaan keskellä seisoo tietenkin Sylvester Stallone. Stallone suorittaa vanhoilla päivillään ihan yhtä kunnioitettavan urotyön kuin Rocky, hän nimittäin äityy varsin hienoon roolisuoritukseen. Hänen tulkinnassaan on miellyttävää hienovaraisuutta, joka puuttui kaikista muista Rocky-elokuvista, paitsi ensimmäisestä. Koko tarinassa on muutenkin aistittavissa selkeää omaelämänkerrallisuutta: piiskattu ja parjattu konkari on lyöty alas, mutta ei vielä tyrmätty. Stallonen, kuten myös Rockyn, ura on ollut hyvin laskusuuntainen viime vuosina. Rocky sai vielä 60-vuotiaanakin päivänsä parrasvaloissa, ja niin näyttää käyvän myös Stallonelle. Ja hyvä niin.