Pitkä kuuma kesä (1999)

Juttu alkaa näin. Patu (Unto Helo) joutuu muuttamaan kotoaan Helsingistä "landelle" Joensuuhun, jossa hän sitten tutustuu kavereihin joilla on bändi nimeltä Publiganes. Patu haluaa olla isompi kuin onkaan ja kertoo kavereille olevansa musiikkiravintola Lepakon veteraani. Kaverit kiinnostuvat stadilaisesta siinä määrin, että haluavat pestata Patun bändinsä sanoittajaksi ja manageriksi, jolloin Patu joutuu todistamaansa omat sanoittajan taitonsa. Yhteistyö alkaa toimia ja bändi saa nimekseen Kalle Päätalo, josta koko juonikin sitten alkaa rullata.

Bändin tavoitteeksi maalataan Suomen kohuttu Tavastia-klubin keikka. Kovassa taistelussa bändinsä kanssa Patu törmää myös oman bändinsä kitaristin siskoon Nooraan (Hanna-Mari Karhinen), josta hän myös kiinnostuu. Ensimmäiset keikat eivät oikein tuota tulosta ja koko bändin nimi meinataan vaihtaa, kun kuin sattumalta bändi joutuu sekaannuksiin kirjailija Mr. Kalle Päätalon kanssa. Ahdistunut ja iäkkäämistä naisista pitävä rumpali ja aina ulalla oleva basisti ovat vain selkeä "pakollinen"-yhdistelmä elokuvaan joka kuvaa suomirokin syntyä. Kitaristin (Konsta Hiekkanen alias Jimi Pääkallo) psyykkiset ongelmat tuottavat rakastuneelle Patulle ja Nooralle ongelmia ja samalla myös koko katsojakunnalle hervotonta huumoria.

Kun sitten bändi alkaa rullata uudelleen rattaisiin astuu mukaan myös toinen bändi. Tämän The Vittupäät (solistina Apulanta-bändistä Toni Wirtanen) nimen omistava bändi haalii Patun itselleen sanoituksia rustaamaan. Hardcorea soittava bändi ei kuitenkaan jaksa kiinnostaa Patua ja niin hän palaa takaisin Kalle Päätaloon. Lopussa luonnollisesti kiitos seisoo ja myös Kalle Päätalo saa seistä Tavastian lavalla soittamassa Lootusasentoon ja Pelle Miljoonaa.

Musiikki- ja komediaelokuvana kilpaileva Pitkä kuuma kesä (1999 Suomi) osaa toimia vaikkakin pienillä puutoksilla mm. liika kliseily. Pitempi aikainenkaan miettiminen ei saa elokuvaa omaa uomaansa, sillä ohjaaja Perttu Leppä on onnistunut/epäonnistunut saamaan elokuvaan musiikkiosia ja komediapaloja. Vaikka pääosien esittäjiksi olikin valittu nuoria suoraan kadulta niin taitoja oli kuitenkin saatu haalittua mukaan. Jokainen nuori osaa ja taitaa roolinsa hyvin. Ehkä hyvin jaetut ja selkeät henkilökuvat olivat helpottaneet roolityötä.

Musiikkielokuvana tämä luistaa kuin rasvattu makkara, koska soundtrackille on saatu kaikki 80-luvun alun legendabiisit. Elokuvaa ei voi katsoa ilman, että ostaisi soundtrackin ja toisinpäinkään juttu ei ala toimimaan. Yhteenvetona voi sanoa elokuvan pyrkivän yksinkertaisuuteen ja helppouteen, mutta sopivalla kauhalla hämmentäen ja oikeita mausteita käyttäen saadaan nautinnollinen ja maukas soppa, josta jää myös hyvä maku suuhun. Miinukset omalle äidilleni siitä, että synnyin hiukan jälkeen tämän vuoden 1980.