Pitkä
kuuma kesä (1999)
Juttu alkaa näin. Patu (Unto Helo) joutuu muuttamaan kotoaan Helsingistä
"landelle" Joensuuhun, jossa hän sitten tutustuu kavereihin joilla
on bändi nimeltä Publiganes. Patu haluaa olla isompi kuin onkaan
ja kertoo kavereille olevansa musiikkiravintola Lepakon veteraani.
Kaverit kiinnostuvat stadilaisesta siinä määrin, että haluavat pestata
Patun bändinsä sanoittajaksi ja manageriksi, jolloin Patu joutuu
todistamaansa omat sanoittajan taitonsa. Yhteistyö alkaa toimia
ja bändi saa nimekseen Kalle Päätalo, josta koko juonikin sitten
alkaa rullata.
Bändin tavoitteeksi maalataan Suomen kohuttu Tavastia-klubin keikka.
Kovassa taistelussa bändinsä kanssa Patu törmää myös oman bändinsä
kitaristin siskoon Nooraan (Hanna-Mari Karhinen), josta hän myös
kiinnostuu. Ensimmäiset keikat eivät oikein tuota tulosta ja koko
bändin nimi meinataan vaihtaa, kun kuin sattumalta bändi joutuu
sekaannuksiin kirjailija Mr. Kalle Päätalon kanssa. Ahdistunut ja
iäkkäämistä naisista pitävä rumpali ja aina ulalla oleva basisti
ovat vain selkeä "pakollinen"-yhdistelmä elokuvaan joka kuvaa suomirokin
syntyä. Kitaristin (Konsta Hiekkanen alias Jimi Pääkallo) psyykkiset
ongelmat tuottavat rakastuneelle Patulle ja Nooralle ongelmia ja
samalla myös koko katsojakunnalle hervotonta huumoria.
Kun sitten bändi alkaa rullata uudelleen rattaisiin astuu mukaan
myös toinen bändi. Tämän The Vittupäät (solistina Apulanta-bändistä
Toni Wirtanen) nimen omistava bändi haalii Patun itselleen sanoituksia
rustaamaan. Hardcorea soittava bändi ei kuitenkaan jaksa kiinnostaa
Patua ja niin hän palaa takaisin Kalle Päätaloon. Lopussa luonnollisesti
kiitos seisoo ja myös Kalle Päätalo saa seistä Tavastian lavalla
soittamassa Lootusasentoon ja Pelle Miljoonaa.
Musiikki- ja komediaelokuvana kilpaileva Pitkä kuuma kesä
(1999 Suomi) osaa toimia vaikkakin pienillä puutoksilla mm. liika
kliseily. Pitempi aikainenkaan miettiminen ei saa elokuvaa omaa
uomaansa, sillä ohjaaja Perttu Leppä on onnistunut/epäonnistunut
saamaan elokuvaan musiikkiosia ja komediapaloja. Vaikka pääosien
esittäjiksi olikin valittu nuoria suoraan kadulta niin taitoja oli
kuitenkin saatu haalittua mukaan. Jokainen nuori osaa ja taitaa
roolinsa hyvin. Ehkä hyvin jaetut ja selkeät henkilökuvat olivat
helpottaneet roolityötä.
Musiikkielokuvana tämä luistaa kuin rasvattu makkara, koska soundtrackille
on saatu kaikki 80-luvun alun legendabiisit. Elokuvaa ei voi katsoa
ilman, että ostaisi soundtrackin ja toisinpäinkään juttu ei ala
toimimaan. Yhteenvetona voi sanoa elokuvan pyrkivän yksinkertaisuuteen
ja helppouteen, mutta sopivalla kauhalla hämmentäen ja oikeita mausteita
käyttäen saadaan nautinnollinen ja maukas soppa, josta jää myös
hyvä maku suuhun. Miinukset omalle äidilleni siitä, että synnyin
hiukan jälkeen tämän vuoden 1980.
teksti: © 1999 Raimo Miettinen

|