Panssarikenraali Patton - Patton (1970)

Elokuvalle Panssarikenraali Patton (Patton aka Blood and Guts, Patton: A Salde to a Rebel ja Patton: Lust for Glory, 1970 USA) pamahti kahdeksan Oscaria vuonna 1970 (mm. F. F. Coppolan sovitetusta käsikirjoituksesta). Sen jos minkä pitäisi kertoa laadusta, tai ainakin niin luulisi. Tietäen elokuvan klassikkoaseman ja ottaen huomioon Oscar-kertoimen, minäkin uhrasin tälle elokuvalle 2 h 44 min vapaa-ajastani ja petyin.

Tarina keskittyy sotakenraali Pattoniin ja kertoo hänen osuudestaan toiseen maailmansotaan. Elokuvassa seurataan hänen suhtautumistaan sotaan, vastapuoleen ja yleisesti maailmaan. Patton kuvataan melkeinpä väärään maailmaan syntyneenä hulluna, jolle kunnia on arvokkaampaa kuin oikeudenmukaisuus. Elokuvan paras kohtaus on alun monologi. Taustalla liehuu jättimäinen Amerikan lippu, jonka edessä Patton puhuu suurin sanoin kunniasta ja sotaan lähdöstä, mutta melkeinpä kuuroille korville. Yleisöä ei näytetä. Suuressa salissa kuuluu Pattonin ääni, mutta minkäänlaisia vastareaktioita ei tule. Se luo vaikutelman, että tämä olisi ainoastaan Pattonin sota ja että hän olisi yksin kaikkia vastaan, mutta tämä hypoteesi vahvistuu vasta elokuvan edetessä.

Petyin elokuvaan siinä mielessä, että siitä puuttui lähes kokonaan sotakritiikki. Sotaa kuvattiin melkeinpä hyvänä asiana, mutta toisaalta Pattonin silmin. Patton kuvattiin sotahulluna ja sitä kautta luotiin varsinainen kritiikki: ainoastaan hullu ihannoi sotaa. Tämä ajatus ei kuitenkaan jäänyt elokuvasta päälimmäiseksi, vaan pikemminkin sen sotamyönteisyys.

Minua tympäisi myös elokuvan pituus. Koska kyse on henkilökuvasta, katsoja pystyy samastumaan päähenkilöön sitä paremmin mitä enemmän kohtauksia on, mutta koska kyse on pohjimmiltaan vastenmielisestä hahmosta, pituus puuduttaa. Kun Pattonia verrataan toiseen massiiviseen henkilökuvaan, Attenborough’n Gandhiin, huomataan aiheen ja teemojen olevan katsojalle helpommin lähestyttäviä. Tämän vuoksi Gandhin pituus ei ala puuduttaa niin kuin Pattonin.

On pakko myöntää, että katsottuani Pattonin mielessäni kävi, että elokuvan kahdeksan Oscaria olisivat tulleet pienen politikoinnin ansiosta. Pettyneenä ihmettelin ensiksi lukumäärää ja parhaan elokuvan palkintoa. Sitten sijoitin elokuvan omaan aikaansa ja hämmästelin lisää. Vietnamin sodan johdosta 70-luvun alku USA:ssa – tai maailmalla yleensä – ei varsinaisesti ollut parasta aikaa markkinoida varsinkaan tämän kaltaista sotaelokuvaa. Patton ei näytä sodan mielettömyyttä niin että voisimme jälleen kliseisesti todeta sodan vääryyden. Se pyrkii pikemminkin kohottamaan yleisön mielialaa sotaa kohtaan. Voisiko tämän perusteella sitten spekuloida Pattonin olleen jonkinlainen yritys kohottaa amerikkalaisten sotamoraalia ja vähentää Vietnamin sodan vastustusta? Tämän kaltaista salaliittoteoriaa pitäisi pystyä perustelemaan enemmän, joten en vie sitä pidemmälle. Kuitenkin on mielenkiintoista huomata, että samana vuonna Cannesissa Kultaisen Palmun voitti Robert Altmanin M.A.S.H., joka tarkastelee sotaa sotalääkäreiden kannalta, ja siinä jos missä ei yritetä kohottaa sotamoraalia.

Kaiken kaikkiaan elokuva oli minulle liian pitkä ja mahtipontinen. Sen sisällössä oli mielestäni vajavaisuutta ja liikaa toistoa. Olisin kaivannut lisää kritiikkiä sotaa kohtaan, mutta tässä tapauksessa riittänee että näin Pattonin hulluuden olevan jonkinlaista kritiikkiä. Myös ohjaaja Schaffnerin kuvausratkaisut eivät menneet täällä päässä jakeluun. Välillä tuntui että joko hän ei tiedä mitä haluaa, tai ei muuten vaan osaa käsitellä kameraa. Eniten minua kuitenkin häiritsi elokuvassa sen sodankuvaus. Vaikka se olikin Pattonin näkökulmasta kuvattu, minun makuuni se ihannoi sotaa liikaa. Muut katsojat saattavat saada tästä elokuvasta paljon enemmän kuin minä. Toivottavasti saavatkin, sillä muutenhan meillä olisi käsissämme huono klassikko.