Aavikon laki - My Darling Clementine (1946)

Toisen maailmansodan jälkeen John Fordin tuotannossa alkoi kausi, jonka aikana hän loi kuolemattoman westernohjaajan maineensa. Viimeisen hieman yli kahdenkymmenen vuoden aikana Ford tuli ammentamaan useasti villin lännen legendojen ja merkittävien historiallisten tapahtumien aarrearkkua. Fordin tunnetuimmat lännenelokuvat syntyivätkin pääsääntöisesti juuri tällä ajanjaksolla, kukapa ei olisi kuullut Apassilinnakkeen, Keltaisen nauhan, Etsijöiden tai Mies joka ampui Liberty Valancen kaltaisista klassikoista. Sen sijaan vähemmälle huomiolle on jäänyt Fordin arvostetuimpien elokuvien joukkoon lukeutuva Aavikon laki (aka Erämaan laki, My Darling Clementine, 1946 USA), kertomus Wyatt Earpista, Doc Hollidaysta sekä OK Corralin kuuluisasta revolveritaistelusta. Elokuva perustuu löyhästi Stuart N. Laken kiisteltyyn Wyatt Earp -elämäkertaan Wyatt Earp, Frontier Marshal.

Elokuva alkaa sähköisesti. Earpin veljekset ovat ajamassa karjaa Kaliforniaan, kun he sattumalta saapuvat Tombstonen lähistölle. Veljeksistä kolme vanhinta, Wyatt, Virgil sekä Morgan, päättävät lähteä kaupunkiin hieman tuulettumaan ja jättävät veljeksistä nuorimman, Jamesin, vahtimaan karjaa. Palattuaan yöllä kaupungista heitä odottaa lohduton näky: karja on varastettu ja James murhattu. Wyatt päättää saada veljensä murhaajan kiinni ja pestautuu Tombstonen sheriffiksi. Kaupungissa Earpien seuraan lyöttäytyy pahamaineinen revolverisankari Doc Holliday. Kaikki eivät kuitenkaan uudesta lainvalvojasta pidä, varsinkaan alueen suurin karjatilallinen, vanha Clanton, jota Wyatt epäilee paitsi karjavarkaudesta myös Jamesin murhasta.

Aavikon laki ei ole tyypillinen western. Ford ei lähde missään vaiheessa kertomaan tarinaansa lännenelokuvista tutun, toiminnantäyteisen mallin mukaan, vaan tarina kulkee verkkaisesti eteenpäin. Toiminnan sijaan hän keskittyy enemmän Wyatt Earpiin ja Doc Hollidayhin sekä heidän keskinäisiin väleihinsä aina naisasioita myöten. Ford pyrkii ennemmin rakentamaan tapahtumien ja henkilöiden ympärille syntynyttä legendaa kuin todella kertomaan, mitä oikeasti tapahtui. Tunnelma onkin paikoittain jopa käsin kosketeltavan mystinen ja harras, jota Joe MacDonaldin upea mustavalkokuvaus entisestäänkin korostaa. Musiikista huolehtii tuttuun tapaan Dimitri Tiomkin.

Historiallisista epäkohdista viis, mutta legendan vaalimisessa on myös elokuvan heikkous. Keskittymällä Wyattiin ja Hollidayhin Ford jättää väkisinkin muut roolihahmot taka-alalle. Tästä kärsivät toiset Earpin veljekset, mutta varsinkin Clantonin klaani. Clantonien ja lainvalvojien välille ei loppua lukuun ottamatta pääse missään vaiheessa syntymään sellaista sähköisyyttä ja vihanpitoa, jota nimenomaan tällainen elokuva vaatisi. Eivätkä elokuvan romanssiviritelmätkään kovin paljon ota tuulta alleen.

Fordin tuolloinen luottonäyttelijä Henry Fonda tekee jälleen vahvan roolisuorituksen. Hänen tulkintansa suoraselkäisestä Wyatt Earpista on ikimuistoinen. Hieman yllättäen hänen kanssaan elokuvan parhaasta roolisuorituksesta kisaa Doc Hollidayta esittävä Victor Mature. Vaikka yleisesti Maturen roolisuoritusta onkin kritisoitu, niin minut se yllätti todella positiivisesti ollen suoraan sanoen loistava. Vanhan Clantonin roolissa Walter Brennan (Rio Bravo) tekee tavoilleen uskollisena laatutyötä, sääli vain että hän saa olla esillä niin vähän aikaa. Sen sijaan naistähdet jäävät jokseenkin vaisuiksi.