Taru
Sormusten Herrasta: Sormuksen Ritarit - The Lord of the Rings: The
Fellowship of the Ring (2001)
Kauan, kauan aikaa sitten taottiin liuta sormuksia, jotka luovutettiin
kolmelle kansalle maan päällä: haltioille, ihmisille ja kääpiöille.
Kuitenkin näiden maagisten sormusten lisäksi taottiin ylimääräinen
sormus, sormus, joka hallitsisi kaikkia muita sormuksia, ja tämä
sormus jäi Sauronille, pahalle velholle Keski-Maassa. Hän käytti
sormustaan pahoihin tekoihin ja voitti sen avulla taistelun toisensa
perään. Taisteluiden tiimellyksessä sormus kuitenkin katosi omistajaltaan,
ja lopulta kaikilta muiltakin.
Jälleen aikaa kului, kunnes sormus taas löydettiin ja lopulta se
päätyi pienen hobitin, Frodo Reppulin (Elijah Wood) taskuun. Tietämättään
sormuksen historiasta Frodo säilytti sen, kunnes hänen ystävänsä,
mahtava Gandalf-velho (Sir Ian McKelley) kertoi hänelle sormuksen
voimista ja siinä piilevästä vaarasta. Jotta Sauronin uudestaan
kasvava pahuus Keski-Maassa saataisiin lopetettua, sormus täytyisi
tuhota. Tähän tehtävään valitaan kukapa muukaan, kuin pieni, rauhaa
ja ruokaa rakastava hobitti, joka ei seikkailuista suuremmin välitä.
Frodon ei kuitenkaan tarvitse matkata Mordoriin, pimeyden maahan,
tuhoamaan sormusta aivan yksin, vaan matkakumppaneikseen hän saa
vanhat ystävänsä Samin (Sean Astin), Merrin (Dominic Monaghan) ja
Pippinin (Billy Boyd). Matkalla hänen mukaansa liittyy lisäksi Gandalf,
Aragorn (Viggo Mortensen), Boromir (Sean Bean), Legolas-haltia (Orlando
Bloom) ja Gimli-kääpiö (John Rhys-Davies). Yhdessä tuo sormusten
saattue joutuu uhmaamaan vaaroja, joita Sauron ja hänen paha palvelijansa
Saruman (Sir Christopher Lee) heidän edelleen asettavat.
Tämä tarina onkin useimmille varmasti tuttu. Sen siirtämistä valkokankaalle
on suunniteltu jo vuosikymmeniä ja yksi piirretty elokuva siitä
saatiinkin aikaan ennen tätä. Useat tuotantoyhtiöt myivät Tolkienin
kirjan oikeuksia edestakaisin, eikä kukaan ilmeisesti halunnut ryhtyä
tuumasta toimeen. Lopulta oikeudet päätyivät Miramaxin kautta New
Line Cinemalle, joka antoi projektin, kummallista kyllä Peter Jacksonille,
joka alkoikin innokkaasti suunnittelemaan projektia jo vuosia sitten.
Vuodet vierivät ja ensimmäinen elokuva on nyt saapunut teattereihin.
Fanit ovat seuranneet projektin kehitystä innokkaasti ja trailerit
ovat olleet netissä enemmän kuin haluttuja. On luonnollista, että
tällainen megatapaus asettaa suuria pelkoja legendaarisen fantasiakirjan
raiskauksesta, ja eräät nimeltä mainitsemattomat kriitikot ovatkin
kerenneet haukkua elokuvaa jo nyt. Tietenkin tämä on yksi niitä
elokuvia, joita joko rakastetaan tai vihataan. Itse olen päätynyt
ensin mainittujen onnelliseen joukkoon.
Elokuva alkaa pitkällä Galadriel-haltian puhumalla prologilla.
Jo tässä vaiheessa valkokankaan täyttävät jylhät maisemat ja kerrassaan
massiiviset erikoisefektit. Itsekin huolestuin hieman, että ei kai
tämä taas mene puihin sen takia, että rahaa on ollut liikaa käytettävissä.
Mutta ei huolta, räväkän alun jälkeen Jackson jarruttelee vauhtia
sopivasti, vaikka säilyttääkin poikkeuksetta elokuvan kauniin ulkoasun.
Pitkin elokuvaa visuaaliseen puoleen on käytetty niin paljon rahaa,
aikaa ja taitoa, että tulos häkellyttää epäilemättä vaativankin
katsojan, sotkematta kuitenkaan kaikkea tietokonemaisiksi animaatioiksi,
kuten tapahtui Muumioissa ja surullista kyllä Tähtien
sodan episodi 1:ssä. Muutamissa paikoissa on havaittavissa pieniä
ylilyöntejä, mutta jälkikäteen nämäkin harhautumiset on helppo antaa
anteeksi.
Itse henkilökohtaisesti jännitin kovasti sitä, kuinka Peter Jackson
saa sovitettua Tolkienin rikkaan dialogin ja kielimaailman valkokankaalle,
mutta helpotuksekseni sain todeta, että tyydyttävästi oli siinäkin
onnistuttu. Paljon dialogia oli otettu suoraan kirjasta, mikä on
hyvä, mutta paljon oli nähtävästi jäänyt kirjoittajienkin kynäiltäväksi.
Haltiakieli puhutaan elokuvassa kirjalle uskollisesti, joten Liv
Tylerin ja erityisesti Cate Blanchetin huulilta lausuttuna se kuulostaa
juuri niin kauniilta kuin saattoi odottaakin. Juuri tällaiset pienet
yksityiskohdat elokuvassa tekevät kunniaa Tolkienille ja hänen elämäntyölleen.
Ehkä myös niiden yksityiskohtien takia elokuva venyy kolmetuntiseksi.
Luulisi ettei yhden kirjan tunkeminen kolmeen tuntiin olisi vaikeaa,
mutta ei se helposti ole onnistunut. Edelleenkin Jackson joutuu
kiiruhtamaan läpi elokuvan. Kirja vaatii jokaisessa kohtauksessa
lisää aikaa. Uskomatonta ajatella, että elokuvatuottajat olivat
alun perin tunkemassa koko Sormusten Herra-trilogiaa yhteen kahden
tunnin elokuvaan. Kerrassaan ihmeellistä. Tässä kolmen tunnin eepoksessa
kirjoittajat (Frances Walsh, Jackson) ovat saaneet suhteellisen
runsaasti varaa kirjan siirtämisessä valkokankaalle. Tärkeimmät
tapahtumat on saatu mahtumaan elokuvaan, vaikka hienot osuudet Morian
kaivoksissa ja haltiakaupungeissa olisivatkin saaneet olla hieman
pitempiä. Kaiken kaikkiaan käsikirjoitus tasapainoilee harvinaisen
taidokkaasti draaman ja seikkailun välillä, antaen molemmille tarpeeksi
aikaa, ja näin ollen molemmat puolet elokuvaa tukevat toisiaan erinomaisesti.
Paljon oli tässäkin projektissa kiinni näyttelijöissä. Hahmot ovat
epäilemättä kirjan tärkein asia, eikä Jacksonilla ollut näin ollen
näyttelijöitä palkatessaan varaa virheisiin. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta
uskallan sanoa, että näyttelijät tekevät erinomaista työtä. Sir
Ian McKellen puhaltaa hahmoonsa sielun taidolla, joka typerrytti
ainakin allekirjoittaneen. Gandalf oli hyvin paljon sellainen kuin
kuvittelinkin. Valkokankaalla ehkä hieman lempeämpi kuin kirjassa.
Loistava yhtä kaikki. Elokuvan toinen veteraani Sir Christopher
Lee ei jää Gandalfin vieressä yhtään sen huonommaksi, sillä kauhu-elokuvista
tuttu vanhus saa Sarumanina Darth Vaderinkin näyttämään sellaiselta
harmittomalta pieneltä hopparilta, joka potkii bussipysäkkiä Kontulan
ostoskeskuksella. Sean Bean esittää Boromiria, ihmisrodun ylväintä
soturia hienosti, kun taas Viggo Mortensen ei saa katsojaa vakuuttumaan
Aragornin roolissa yhtä täydellisesti. Ehkä se johtuu Mortensenin
hennosta olemuksesta tai hempeästä äänestä, mutta itse toivoin ainakin
jotain hieman...vaikuttavampaa, kokeneempaa. Monaghan, Boyd ja Astin
esittävät hobitteja mielestäni hyvin, ja nuori Elijah Wood on Frodona
oivallinen. Monaghan ja Boyd jäävät väkisinkin hieman taka-alalle,
mutta Astin onnistuu loistavasti suulaana Samina ja Frodon uskollisena
ystävänä, joka on työntämässä nenääsä joka asiaan, kuului se hänelle
eli ei. Jos näyttelijöiden joukosta pitäisi osoittaa yksi musta
lammas, se olisi varmasti Liv Tyler. Nainen on ikävä kyllä täysin
hukassa valkokankaalla esittäessään Arwenia, kaunista haltiaa, joka
on myös Aragornin sydämen valittu (!). Hänessä ei ole haltian kauneutta,
eikä haltiakielikään kuulosta hänen lausumana yhtä kauniilta kuin
Blanchetin. Onneksi hänen aikansa valkokankaalla on hyvin lyhyt,
joten pian hän on jo unohtunut.
Täytyy myöntää, että objektiivisuuteni joutui aika kovalle koetukselle,
kun yritin jäsennellä elokuvan vahvuuksia ja puitteita mielessäni
jälkeenpäin. Meille, jotka olemme lukeneet trilogian läpi, jotkut
jopa moneen kertaan, pysymme täysin vaivattomasti mukana tapahtumissa.
On vaikea tietää, miltä elokuva näytti sellaisen ihmisen silmin,
joka ei tuosta tarinasta ja legendasta tiennyt mitään ennen elokuvan
näkemistä. Uskallan kuitenkin ennustaa, että ihmiset kautta maailman
tulevat pääsääntöisesti pitämään näkemästään.
Kun yhdistetään Tolkienin hahmot ja tarina Jacksonin näkemysten
kanssa, tuloksena on todennäköisesti hienoin fantasiaseikkailu mitä
olet koskaan elämässäsi nähnyt. Mahdollisesti myös erilaisin ja
mahtipontisin sellainen. Elokuvateatterissa elokuva pääseekin täysiin
oikeuksiinsa, todennäköisesti se menettää enemmän tai vähemmän mahtavuudestaan
18" Saloran matkatelevisiossa. Kaikkien näiden hermostuneiden vuosien,
jopa vuosikymmenien jälkeen, J.R.R. Tolkien voi maata rauhassa haudassaan,
eikä hänen tarvitse katua päätöstään myydä kirjansa oikeudet elokuvayhtiölle.
Kiitos tästä kuuluu pitkälti Peter Jacksonille ja New Line Cinemalle,
joka antoi hänelle vapaat kädet, niin taloudellisesti kuin visuaalisestikin
kirjojen siirtämisessä valkokankaalle. Tolkienin työn arvostus on
nyt huipussaan ja tämä elokuva jos mikä osoittaa, että hänen työtään
ei ole unohdettu, eikä tulla koskaan unohtamaan.
teksti: ©
2001 Antti Honkala

|