Tauno Palo ja Uno Wikström.

Tauno Palo ja Regina Linnanheimo.

Ansa Ikonen ja Tauno Palo.

Ansa Ikonen ja Jorma Nortimo.

Kesä 1877, tapahtumapaikkana Pietari. Suomalainen vapaaherra Arnold (Tauno Palo) ampuu ruhtinas Avertsejevin (Uno Wikström) kaksintaistelussa ja joutuu pakenemaan takaisin Suomeen. Harhauttaakseen poliisia hän muuntautuu kulkuriksi ja onnistuu välttämään häntä etsivän virkavallan. Liityttyään ensin sirkukseen ja sen jälkeen kiertelevään mustalaisryhmään Arnold saapuu hienolle kartanolle, jossa asuu kaunis ja kopea kreivitär Helena (Ansa Ikonen). Arnold rakastuu kreivittäreen ja Helenakin tuntee ihastusta Arnoldia kohtaan – vahinko vain, että Helena on jo kihloissa rikkaan Ericin (Jorma Nortimo) kanssa ja siis lupautunut tämän vaimoksi. Moinen ei Arnoldia haittaa, sillä hän on päättänyt valloittaa Helenan itselleen keinolla millä hyvänsä.

Välirauhan aikana tammikuussa 1941 ensi-iltansa saanut, T. J. Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden tuotantoa oleva Kulkurin valssi lukeutuu edelleen rakastetuimpien kotimaisten elokuvien joukkoon. Se on kautta aikojen toiseksi katsotuin ”suomifilmi” edellään vain Edvin Laineen kuolematon näkemys Tuntemattomasta sotilaasta (1955). Monesti kotimaisten elokuvien kohdalla on ollut todettava, etteivät vuodet ole kohdelleet niitä hyvin, mutta Kulkurin valssi on piristävä poikkeus ollen edelleen varsin ihastuttava ja toimiva kokonaisuus.

Kulkurin valssi (aka Vagabond-valsen, 1941) sai alkunsa J. Alfred Tannerin sanoittamasta ruotsalaisesta kansansävelmästä. Sen enempää ei niin tuottajana kuin ohjaajanakin toiminut Särkkä tarvinnut, vaan pestasi käsikirjoittajaksi Mika Waltarin, jonka ansiot kotimaisen elokuvan saralla olivat jo kiistattomat. Waltarin kirjoittama tarina olikin juuri sellainen, jota sodan jaloissa rimpuilevat katsojat tarvitsivat ja toivoivat: dramaattista ja teatraalista, romanttista ja herkkää, tunneskaaloja laidasta laitaan. Pukuloistoa, hulppeita ja hienoja lavasteita – täydellinen vastakohta sota-ajan pulalle ja ahdistukselle. Kulkurin valssin tekemiseen osallistui koko joukko tunnettuja tekijämiehiä, joten lopputuloskin on sen mukainen.

Kokonaisuutena Kulkurin valssi on kestänyt aikaa hienosti ja hyvällä syyllä sen voikin rankata kotimaisten elokuvien kärkijoukkoon. Muutama heikkouskin elokuvasta tosin löytyy, joista harmistuttavin on viimeisen kymmenminuuttisen epäonnistuminen – joku toinen ohjaaja olisi kenties saanut loppuhuipennuksesta tyylikkäämmän kuin mitä se nyt hieman hutiloidun makuisena on. Toinen silmiinpistävä seikka on pahasti vanhentunut mustalaiskuvaus, jota ei nykypäivänä laskettaisi läpi missään. Näiden vastapainoksi on tosin todettava, että kotimaisten elokuvien kompastuskiveksi monta kertaa osoittautunut huumori toimii erittäin hyvin eikä lukuisissa laulunpätkissäkään ole moittimista.

Tauno Palo on suurimmillaan, Ansa Ikonen parhaimmillaan ja Regina Linnanheimo kuumimmillaan – Kulkurin valssi on alusta loppuun myös suurten näyttelijöiden juhlaa. Varsinkin Palo on mestarillisessa vedossa huoletonta ja vapaata kulkurinelämää viettävänä Arnoldina. Linnanheimo puolestaan suorastaan tihkuu villiä eroottisuutta kauniina mustalaisnaisena ja Ikonen hänen vastakohtanaan, puhdasta ja turvallista rakkautta tarjoavana Helenana täydentää kolmikon hienon työn. Särkän henkilöohjaus on kauttaaltaan onnistunutta, eivätkä näyttelijät sorru kertaakaan teatraaliseen ja pökkelömäiseen näyttelemiseen, jollaista valitettavasti tapaa vanhoissa kotimaisissa suhteellisen usein.

Kulkurin valssi osoittautui täysosumaksi lippuluukuilla keräten muutamassa vuodessa yli miljoona katsojaa. Sen oikeudet myytiin myös muutamaan Euroopan maahan. Tv-esitysten määrässä se jakaa kärkipaikan Laineen Tuntemattoman kanssa (15 kertaa) eikä se ole lainkaan huonosti. Laineen elokuva menee todennäköisesti itsenäisyyspäivän myötä omalle luvulleen, mutta Kulkurin valssi seuraa hienosti perässä. Ja ei ihmekään että seuraa, sillä kyseessä on yksi kaikkien aikojen tyylikkäimpiä ja viihdyttävimpiä kotimaisia elokuvia.

Dvd: Kulkurin valssin dvd-julkaisu (Finnkino) on elokuvan arvoon ja maineeseen verrattuna ala-arvoinen. Kuva (4:3 FF) on laadultaan keskitasoa, mutta ääniraidassa (mono) ei ole kehumista minkään vertaa. Onneksi levylle on tallennettu tekstitys huonokuuloisille, sillä se tulee todella tarpeen. Lisämateriaalia ei ole mukana lainkaan.

Teksti © 2008 Kari Glödstaf