Ritarin tarina - A Knight's Tale (2001)

Aina, kun katselen keskiajalle sijoittuvia ritari-elokuvia, tahtomattakin vertaan niitä Excaliburiin (1981). Excalibur on tämän genren "Kummisetä" ja harva, jos yksikään, pystyy vastaamaan sen asettamiin haasteisiin. Ritarin tarinaa (A Knight's Tale, 2001 USA) katsellessa tulee mieleen enemmänkin mainio Monty Pythonin The Quest for the Holy Grail kuin Excalibur, vaikka Ritarin tarina ei ehkä nauratakaan ihan samasta syystä...

Ohjaaja Brian Helgeland (aiemmin ohjannut mm. elokuvan Payback) on haukannut liian suuren palan kakusta, ja menee nyt hieman metsikön puolelle tämän nykyaikaista pop-musiikkia viljelevän keskiaika-fiilistelyn kanssa. Hänen olisi kannattanut jättää käsikirjoitus puoli jollekin muulle (hän on tuottanut, ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvan), sillä käsikirjoitus on elokuvan suurin ongelma.

Ongelmia selvitettäessä kannattaa aloittaa juonesta, sittenpä muutkin tietävät mistä tässä purnataan. Tarina on hyvin yksinkertainen "from rags to richies"-tyylinen tarina. Eräänä kauniina päivänä William Thatcher (Heath Ledger, 10 Things I Hate About You) niminen miekkonen päättää hetken päähän pistosta tekeytyä aateliseksi ja kiertää turnajaisia ystäviensä (Mark Addy, Alan Tudyk, Paul Bettany ja Laura Fraser) kanssa, jotta saisi käsiinsä suuria palkintorahoja. Williamilla ei ole minkäänlaista kokemusta moisesta "urheilusta", mutta se ei estä häntä kiertelemästä kilpailuja voitosta voittoon, tähdäten maailmanmestaruus kisoihin (?). Tässä matkalla hän onnistuu tietenkin saamaan vihamiehiä (Rufus Sewell) ja hurmaamaan prinsessan (Shannyn Sossamon). Tämän laajempaa tiivistelmää elokuva ei tarvitse, eipä siinä sen ihmeempiä tapahdu.

Kuten sanottu, säälittävän kliseinen ja ennalta-arvattava kässäri ei paljon hurraa-huutoja nostata, kuten em. selostus antaa jo ymmärtää. Tarinan rautalangasta väännetyt henkilöhahmot hankkiutuvat pulmallisesta tilanteesta kolmanteen, ja katsoja on aina yhden askeleen tarinaa edellä. Ja kaiken lisäksi tarinaa siivittää vähän väliä sellaiset pop-klassikot kuten "We Will Rock You", "Low Rider" ja "The Boys Are Back in Town". Käsittämätöntä. Tällainen Queenia raivoisasti diggaileva turnajaisyleisö tappaa viimeisenkin tunnelman, mitä elokuva yrittää viritellä. Kaavojen rikkominen on elävän kuvan hengissä säilymisen ja kehittymisen ehto, mutta hei... ei sitä nyt tarvitse hävyttömäksi ruveta. Rajansa kaikella.

Käsikirjoitukseen kohdistuva viimeinen pilkka koskee kirjoittajan rajoittunutta tuntemusta keskiajasta. Hänellä ei ole ilmeisesti mitään käsitystä siitä, mitä tuon ajan ihminen piti yllään, tai minkälaisessa miljöössä hän eli. Historian harrastajat saattavat muutenkin kiinnittää huomiota tiettyjen aikaa leimaavien elementtien puuttumiseen, kuten esimerkiksi kristillisyyden näkymättömyyteen. Kristityt ottelijat toivat vahvan leimansa keskiajan turnajaisiin (kuten kaikkeen muuhunkin), mutta elokuvassa näihin asioihin ei kiinnitetä pienintäkään huomiota. Sivuseikka, mutta kuitenkin.

Elokuvaan ei ole eksynyt edes mainittavan kiinnostavia näyttelijöitä, vaikka eivät sellaisetkaan olisi tätä elokuvaa pelastaneet. Heath Ledger on epäilemättä vastakkaisen sukupuolen silmää hivelevä ilmestys, mutta näyttelijän lahjoiltaan hän on huvittavan rajoittunut. Mies ei saa puhallettua minkäänlaista eloa hahmoonsa. Liuta miesnäyttelijöitä, jotka esittävät Williamin ystäviä eivät sitten ole ymmärtääkseni edes erityisen komeita. Edes Mark Addy (Full Monty) ei taitavana näyttelijänä osaa muuta kuin ärsyttää tässä tapauksessa. Naisnäyttelijät Shannyn Sossamon ja erityisesti Laura Fraser ovat kyllä kauniita naisia, mutta eivät heidänkään lahjansa riitä söpöä hymyä pitemmälle.

Kaikesta ryöpytyksestäni huolimatta Ritarin tarina ei ole aivan kelvoton tarina. Pinnallisuudestaan ja ristiriitaisuudestaan huolimatta se tarjoaa yhdelle illalle ihan kelpo sekoituksen huumoria ja toimintaa, olettaen, että pystyt ohittamaan kaikki ne elokuvan negatiiviset asiat. Varsinkin turnajaisten toiminta-osuuksiin on saatu hyvä määrä liikettä ja dynaamisuutta, vaikka nämäkin alkavat hyvin pian toistamaan itseään. Myös huumoripuoli toimii toisinaan hyvin ja saa katsojan suun venymään hymyyn aina silloin tällöin. Ehkä. Joten aivot narikkaan, ja popparit mikroon. Sopii hyvin harmaaseen maanantai-iltaan, jolloin kaikki älylliset pähkinät ovat liian kovia purtavaksi.

Pienenä miellyttävänä ekstrana yksityiskohtien ystäville on elokuvan haarniskat, jotka Caroline Harris on suunnitellut ihastuttavan realistisesti. Vaikka hänelle ilmeisesti kuuluu myös moitteet puvustuksen kömmähdyksistä, hän on kuitenkin onnistunut tekemään hienon näköisiä haarniskoja. Jos se nyt jotakuta lohduttaa.