Halloween
- naamioiden yö - Halloween (1978)
Halloween 1963. Kuusivuotias Michael Myers tappaa siskonsa ja teljetään
loppuiäkseen mielisairaalaan. Viisitoista vuotta myöhemmin, Halloweenin
aattona, hän karkaa ja suuntaa tiensä kohti entistä kotikaupunkiaan...
John Carpenter, joka oli luonut nimeä aiemmilla teoksillaan (Hyökkäys
poliisiasemalle, Dark Star) ei varmasti Halloween - naamioiden
yötä (Halloween, 1978 USA) tehdessään osannut villeimmissä
unelmissaankaan aavistaa millainen menestysteos siitä tulisi. Puoli
miljoonaa dollaria, josta liki puolet meni Donald Pleasencen palkkioon,
maksanut modernin kauhun merkkiteos on vuosien saatossa tuonut rahat
miltei satakertaisesti takaisin. Halloweenin menestys oli niin valtava,
että elokuvalle tehtiin peräti kuusi jatko-osaa ja se sai lukuisia
jäljittelijöitä, joista tunnetuin lienee Friday the 13th - sarja.
Carpenter onnistui myös luomaan yhden elokuvahistorian tunnetuimmista
sarjamurhaajista. Naamiokasvoinen Michael Myers vetää kuuluisuudessaan
vertoja jopa Psykon Norman Batesille.
Mihin Halloweenin menestys sitten perustuu? Elokuva on tunnelmaltaan
aidosti pelottava, toisin kuin monet saman tyylin edustajat. Se
ei mässäile verellä tai efekteillä, joten kenties siksi siitä huokuu
aitous, jota ei ole kyetty jäljittelemään, ei edes Carpenter myöhemmissä
teoksissaan. Lisäksi elokuvan ennestäänkin aavemaista tunnelmaa
kohottaa ohjaajan itsensä tekemä synkkä tunnusmusiikki.
Suurista näyttelijäsuorituksista voi harvoin tällaisissa elokuvissa
puhua, eikä Halloween tee poikkeusta. Jamie Lee Curtis tekee elokuvadebyytissään
mitä vaaditaan, kuten myös pitkän linjan näyttelijä Donald Pleasence
psykiatri Loomisina. Muut näyttelijät jäävät vaisuiksi, mutta eipä
heidän tarkoituksenaankaan ole kuin naamiomiehen murhanhimon ruokkiminen.
Halloween kuuluu niihin elokuviin jotka tulisi ehdottomasti nähdä
elokuvateatterissa, jotta se pääsisi täysin oikeuksiinsa. Mutta
televisioruudustakin nähtynä se on varsin pätevä kauhun perusteos,
joskaan ei nykykatsojan silmissä enää ainutlaatuinen.
teksti: ©
2002 Kari Glödstaf

|