Frank Langella ja Michael Sheen.

Michael Sheen ja Rebecca Hall.

Sam Rockwell, Oliver Platt ja Matthew Macfadyen.

Toby Jones, Michael Sheen ja Frank Langella.

Frost/Nixon kertoo todellisiin tapahtumiin pohjautuvan tarinan TV-haastattelusta vuonna 1977, jossa brittiläinen talkshow-isäntä David Frost (jota elokuvassa esittää Michael Sheen) haastatteli hiljattain Watergate-skandaalin takia virastaan eronnutta Richard Nixonia (jota puolestaan esittää Frank Langella). Koska Frost oli lähinnä tunnettu julkkiksia pikkuhauskasti jututtavana TV-persoonallisuutena á la Conan O´Brien, eikä politiikan asiantuntijana, hänen oli erittäin vaikeaa löytää rahoitus itse järjestämälleen haastattelulle. Niinpä Frost maksoi Nixonin palkkion omasta taskustaan ja aloitti kuvaukset epävarmasta tulevaisuudesta huolimatta. Haastattelut muodostuivat kahden voimakastahtoisen miehen psykologiseksi taisteluksi, jota kumpikaan ei missään nimessä halunnut hävitä. Nixonilla oli panoksenaan hänen poliittisen uransa tulevaisuus, Watergate-skandaalin ryvettämän imagon pesu. Frostin panoksena oli hänen henkilökohtainen omaisuutensa ja maineensa.

Ohjaaja Ron Howard ei ole koskaan ollut erityisen hyvä kertomaan todellisen makuisia tarinoita todellisista ihmisistä, niinpä Peter Morganin sinänsä hyvin kirjoittama käsikirjoitus olisi voinut olla viisainta myydä jollekin muulle. Frost/Nixon (2008, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska) on nimittäin teknisesti hienosti toteutettu: se on kuvattu, lavastettu ja valaistu ensiluokkaisesti, sen näyttelijät suoriutuvat urakoistaan hienosti ja se kertoo teoriassa hyvin rakennetun tarinan. Ensiluokkaista Hollywood-elokuvaa siis – mutta taas vain teoriassa. Frost/Nixonista nimittäin puuttuu aito tunne ja jännitys. Se on howardmaisesti melkoisen sokerinen (Howardin doktriinin mukaanhan katsoja pitää aina yrittää saada itkemään) ja ennen kaikkea yksiulotteinen. Mukaan ei ole saatu mitään sen enempää, mikä ei ensikatsomalta pomppaa katsojan silmille. Syy on pakko vierittää Howardin omille hennoille hartioille, sillä draaman aineksiahan tästä historiallisesta tapahtumasta ei puutu.

Elokuva on luonnollisesti rakennettu Frostin ja Nixonin ympärille. Heidän valmistautumistaan suureen haastatteluun seurataan huolellisesti, ikään kuin kahden nyrkkeilijän valmistautumista tärkeään otteluun. Haastattelua pohjustetaan lopulta ehkä jopa liian huolellisesti, sillä elokuva lähtee käyntiin kunnolla vasta kolmannessa näytöksessä Watergate-skandaalia puitaessa. Siihen asti kaikki tuntuu suoraan sanottuna hieman... tylsältä. Eikä pelkkä lopetus pysty pelastamaan koko elokuvaa.

Vikaa on turha hakea näyttelijöistä, sillä he hoitavat osansa kunnialla. Michael Sheen Frostina ja varsinkin Frank Langella Nixonina näyttelevät ensiluokkaisesti. Langellan Nixon kehittyy elokuvan aikana katsojan silmissä miellyttävästi. Sivuosissa mm. Sam Rockwell ja Oliver Platt esittävät Frostin taustatiimiä ja Nixonin taustajoukoista erottuu selkeimmin Kevin Baconin esittämä Nixonin ”oikea käsi”, Jack Brennan. Toby Jones on ikävä kyllä hukattu mitättömään sivuosaan Nixonin PR-miehenä.

Frost/Nixon on siis teknisesti laadukasta Hollywood-elokuvaa, jollaisten tekemisen Howard kyllä osaa, mutta tarinasta puuttuu persoonallisuutta, syvyyttä ja uskallusta esittää rohkea näkökulma. Kyllä Frost/Nixon on ehdottomasti yhden katselukerran arvoinen, varsinkin jos pitää historiallisista/poliittisista draamoista, mutta se Oscar-patsas, jota tällä elokuvalla selkeästi haetaan jää kyllä nyt saamatta.

Teksti © 2009 Antti Honkala

Elokuvan traileri: