Pako
Alcatrazista - Escape from Alcatraz (1979)
San Franciscon edustalla sijaitseva, vuosikymmeniä sitten
suljettu Alcatraz lienee maailman kuuluisin vankila, jolle tässä
suhteessa vetää vertoja ainoastaan ranskalaisten pahamaineinen
Pirunsaari. Vaikka Alcatrazissa istuikin aikoinaan Amerikan pahamaineisimmat
ja kuuluisimmat rikolliset aina Al Caponesta lähtien, pidettiin
sitä mallivankilana, josta kukaan ei onnistunut pakenemaan
elävänä.
Lukuisten vankilapakojensa vuoksi Frank Lee Norris (Clint Eastwood,
Armoton) lähetetään Alcatraziin, paikkaan josta on
mahdotonta paeta. Frank on kuitenkin toista mieltä. Hän
haaveilee vapaudesta heti alusta lähtien ja lopulta keksii
keinon unelmansa saavuttamiseen. Yhdessä ystäviensä
Agnellin veljesten (Jack Thibeau, Fred Ward) sekä viereisessä
sellissä tuomiotaan sovittavan Charley Buttsin (Larry Hankin)
kanssa hän käy tuumasta toimeen.
Don Siegelin (1912-1991) ja Clint Eastwoodin viides ja viimeinen
yhteinen elokuva on hieno teos. Pako Alcatrazista (Escape
from Alcatraz, 1979 USA) sekoittaa tehokkaasti faktaa ja fiktiota
kaikkien aikojen kuuluisimmasta paosta, jonka ei pitänyt olla
millään muotoa mahdollinen. Siegel esittää J.
Campbell Brucen novelliin perustuvan teorian ytimekkäästi
ja toteutus onkin suoraviivainen ja tiivis, turhaan herkistelyyn
ei ole aikaa eikä pidäkään olla. Näin elokuva
kulkee sulavasti eteenpäin ja pysyy hyvin kasassa miltei koko
kaksituntisen kestonsa ajan. Positiivista on myös se, ettei
elokuva lähde arvailemaan kuinka kaverusten kävi vaan
jättää heidän kohtalonsa avoimeksi, aivan kuten
tosielämässäkin. Vankila on karu paikka (elokuva
kuvattiin oikeilla tapahtumapaikoilla) ja Bruce Surteesin tyylikäs
kuvaus tuo hyvin julki ahdistuksen, jonka sellit saavat aikaiseksi.
Elokuva tunnetaan luonnollisesti Eastwoodista, mutta ei muitakaan
näyttelijäsuorituksia sovi vähätellä. Jokainen
sivuosanesittäjäkin on vakuuttava, ja lopputulos onkin
hyvin realistinen. Pako Alcatrazista kuuluu vankilaelokuvien eliittiin
ja Eastwoodin filmografian parhaimpiin teoksiin.
teksti: ©
2004 Kari Glödstaf

|