Meryl Streep ja Philip Seymour Hoffman.

Philip Seymour Hoffman ja Amy Adams.

Meryl Streep.

Amy Adams.

Paremmin kirjoittajana tunnettu John Patrick Shanley tuo valkokankaalle näytelmänsä, joka aikoinaan palkittiin niin Pulitzerilla kuin Tonyllakin. Ja vankasta teoksestahan tässä elokuvassakin on kysymys. Se on pohdinta syyllisyydestä, omatunnosta, suvaitsemattomuudesta, ja ennen kaikkea epäilyksestä ja totuuden kyseenalaistamisesta.

Eletään vuotta 1964 eräässä New Yorkissa sijaitsevassa katolisessa koulussa. Nuori, edistyksellinen ja karismaattinen pappi isä Flynn (Philip Seymour Hoffman) hallitsee koulua lempeästi, mutta viisaasti ja on silminnähden monien nuorten poikien lempiopettaja. Tyttöjen puolta koulusta konservatiivisesti hallitseva sisar Aloysius Beauvier (Meryl Streep) pitää oppilaansa kurissa vanhalla kunnon kurilla, eli läksytyksillä ja vitsalla. Eräänä päivänä Aloysius saa kuulla, että isä Flynnin ja koulun ensimmäisen mustan oppilaan suhteessa on jotain häiritsevää ja ”huolestuttavaa”. Tiedon esille tuonut sisar James (Amy Adams) siis viittaa mahdolliseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Aloysius aloittaa raivoisan kampanjan isä Flynniä ja hänen uudistuksellista politiikkaansa vastaan huolimatta siitä, että mitään konkreettisia todisteita isä Flynniä vastaan ei ole.

Isä Flynn: ”There are people who go after your humanity, sister. They tell you that the light in your heart is a weakness. Don´t believe it. It´s an old tactic of cruel people, to kill kindness in a name of virtue. There´s nothing wrong with love.”

Shanleyn kerronta on ankkuroitu jämerästi moraalifilosofisiin kysymyksiin. Kysymyksiä syyllisyydestä ja epäilyksestä, oikeasta ja väärästä pohdintaan suoraviivaisesti ja kiertelemättä. Elokuvan kolme keskeisintä henkilöä joutuvat pohtimaan teemoja eri näkökulmista. Isä Flynn joutuu pohtimaan omia arvojaan ja niiden tärkeysjärjestystä. Sisar Aloysius taas taistelee uudistusmielistä politiikkaa vastaan tukeutuen konservatiivisiin arvoihin ja omiin vaistoihinsa pohtimatta asioiden todellista tolaa. Hän nimittäin tuntee ilmassa muutoksen kylmän tuulen (niin symbolisesti kuin kirjaimellisestikin), eikä pidä siitä lainkaan. Lopulta hänkin joutuu kyseenalaistamaan ”totuuden” ja oman näkökulmansa. Vähäisemmässä asemassa on sisar James, jonka omatunnolla on koko taistelun aloittaminen. Hän joutuu jatkuvasti punnitsemaan tekonsa oikeutta ja sen jälkiseurauksia. Näiden kolmen henkilön välisten konfliktien varaan on rakennettu koko draama – ja se toimii kuin unelma.

Kaikesta huomaa, että tarina on alun perin kirjoitettu näytelmäksi, sillä Doubt (2008, Yhdysvallat) ei ole kovin visuaalinen elokuva. Tapahtumapaikat eivät juuri vaihdu, vaan kohtaukset on kuvattu pääasiallisesti muutamassa huoneessa ja koulun pihalla. Lavastus näyttää karuudessaan enemmän teatterin lavalta kuin elokuvasetiltä, eikä kameroiden liikettä tai leikkaustyöskentelyä edes huomaa.

Näyttelijäsuoritukset ovat elokuvan kiinnostavin aspekti. Hoffman ja Streep ovat amerikkalaisen elokuvan suuria nimiä, ja he hoitavat roolinsa sen mukaisesti. On vaikea kuvitella, että kukaan selviytyisi näin vaikeista rooleista heitä paremmin. Sivurooleissa näyttelevät hyvin Amy Adams ja varsinkin Viola Davis – tosin hänen roolinsa jää harmittavan lyhyeksi, vain yhden kohtauksen mittaiseksi.

Meitä suomalaisia hemmotellaan nyt Oscar-gaalan kynnyksellä poikkeuksellisen hyvillä amerikkalaisilla draamoilla. Kuten saman viikonloppuna ensi-iltaan tuleva Revolutionary road, myös Doubt on aivan ehdottomasti yksi vuoden parhaimmista amerikkalaisista elokuvista, mutta se uhkaa jäädä suurempien ja näkyvämmin markkinoitujen teosten jalkoihin. Toivottavasti suomalaiset elokuvissa kävijät löytävät kuitenkin tiensä myös tällaisten pienemmän mittakaavan helmien äärelle.

Teksti © 2009 Antti Honkala

Elokuvan traileri: