Kahvia ja tupakkaa - Coffee & Cigarettes (2003)

Harvalla pysyy ajatus kasassa katsoessaan Jim Jarmuschin elokuvaa Kahvia ja tupakkaa (Coffee & Cigarettes, 2003 USA). Tietenkään en tarkoita, että elokuvaa ei voisi seurata täysin vaivatta, mutta elokuvan yleinen luonne vaan on se, että paljoa tai oikeastaan mitään ei tapahdu. Kuitenkaan "sketsit" eivät ole Danil Harmsin Sattumia kaltaisia novelleja, joissa ei tapahdu mitään, vaan niissä on kuitenkin joku idea ja loppuhuipennus. Episodielokuvana se koostuu jaksoista jotka eivät suoranaisesti liity keskenään toisiinsa, ainoastaan aiheen puolesta: kahvin ja tupakan. Tuttuun tapaansa Jarmusch tuo esille paskan puhumisen hienouden ja sen kuinka jokainen tupakka kädessään kahvilassa istuva henkilö voi olla suuri filosofi. Episodit eivät kuitenkaan painotu elämän eksistenssin pohdinnalle, vaan enemmänkin koomisille sketsitilanteille.

Elokuva on ollut Jarmuschille eräänlainen ikuisuusprojekti, sillä elokuvan aloittaa episodi nimeltä "Nice to meet you", joka on kuvattu jo vuonna 1986. Siinä ovat pääosassa kaksi koomikkoa: Roberto Benigni ja Steven Wright. Alku on lupaava, mutta kumpikaan herroista ei tee parhainta jälkeään. Jos Jarmusch olisi kuvannut tämän kohtauksen uudestaan, se olisi sopinut kokonaisuuteen paremmin ja näyttelijät olisivat tulleet oikeuksiinsa. Elokuvan tekoprosessin pituudesta johtuen tyyli ei välttämättä ole yhtenäinen. Tyylikäs mustavalkoinen minimalismi on kuitenkin kantava voima koko elokuvan ajan, mutta pientä rakoilua on havaittavissa. Kun ottaa huomioon sen, että elokuvassa oli neljä eri kuvaajaa ja leikkaajaa, on kokonaisuus kuitenkin tyydyttävä.

Kuitenkin näyttelijäkaarti on elokuvan varsinainen suola. Niminäyttelijät ja julkkikset esiintyvät itsenään sekoittaen postmodernistisella tavalla todellisuuden ja fiktion rajan. Parasta elokuvassa onkin sen upea intertekstualisuus, jonka kautta useimmat vitsit syntyvät. Se, että White Stripes -bändin sisarukset puhuvat taajuudenmuuntajasta asiantuntevasti, sekoittaa jo pakkaa mukavasti.

Jarmuschilla on taito tehdä paskanpuhumisesta ja viipyilevästä tyylistä taidetta. Elokuvassa muutamat episodit ovat suoranaista herkkua niiden intertekstuaalisen luonteen takia, jotkut vain näyttelijäsuoritustensa ansiosta. Tyylillisesti elokuva ei kuitenkaan yllä Jarmuschin parhaimmistoon rikkonaisuutensa takia. Muutamia episodeja olisi ollut parempi parannella tai kuvata uudestaan, koska ajan hammas on purrut niistä terän pois.