Michael Stahl-David, Lizzy Caplan ja Jessica Lucas.

Odette Yustman ja Michael Stahl-David.

Michael Stahl-David ja Jessica Lucas.

Lizzy Caplan.

Lizzy Caplan ja Michael Stahl-David.

Michael Stahl-David ja Odette Yustman.

Kun katselee Cloverfieldin tekijäkaartia väkisinkin mieleen herää talkootyöllä toteutetut 8mm filmille kuvatut lukioaikaiset lyhytelokuvat. Tuottajat, ohjaaja, kuvaaja ja käsikirjoittaja ovat kaikki tehneet töitä yhdessä useammassa kuin yhdessä projektissa. Heidän kokemuksensa on lähinnä laadukkaiden TV-sarjojen alalla ja nyt he ovat yhdessä tehneet – kauan nimettömänä pysyneen – menestys elokuvan. Kun kirjoitan tätä niin Cloverfieldin menestys on jo laukaissut käsikirjoitusvaiheen jatko-osalle.

Cloverfield (2008, Yhdysvallat) on kokonaan yhden päähahmon kanniskeleman digitaalikameran linssin läpi esitetty tarina Manhattanille hyökkäävän hirviön tuhon alta pakenevista ihmisistä. Eli Godzilla + Blair Witch Project = Cloverfield. Tätä ei kuitenkaan tulisi tulkita, etteikö Cloverfield olisi paljon enemmän kuin osiensa summa. Nuorten aikuisten läksiäisjuhlat keskeytyvät kun New Yorkissa riehuu giganttinen hirviö ja koko Manhattanin saari evakuoidaan. Pakoreittien määrä vähenee, ystäviä on hukassa ja armeija käyttää suurimpia pyssyjään. Cloverfieldin intiimi tunnelma kaaoksen keskellä on rohkeiden päätösten summa ja varmasti sen menestyksen vetojuhta.

Pakko tunnustaa olleeni epäilevä Tuomas. Cloverfieldin traileri sai minut näkemään silmissäni tekosyyn jättää yhtenäinen käsikirjoitus tekemättä ja laiminlyödä kaikkia visuaalisia osa-alueita. Eniten kuitenkin pelkäsin oksentavani känniheilurikuvauksen seurauksena. Jälkimmäinen pelkoni oli aiheellinen, ensimmäinen ei. Cloverfield on ehdottoman kaunis ja New Yorkin kaupunki on vahvan subjektiivisen näkökulman ansiosta kuin armoton roisto, joka yrittää estää päähahmoja onnistumasta. Jotkut teatterit Yhdysvalloissa varoittivat elokuvan voivan aiheuttaa matkapahoinvointia ja kutinsa pitää. Onneksi tämä on ongelmana lähinnä alkupuoliskolla, missä se kuitenkin tukee tarinaa ja totuttaa katsojan harvinaisempaan kuvaustyyliin, jonka jälkeen käsivarakuvaus on osa tarkkaa koregrafiaa tarinankerronnassa.

Näyttelijäkaarti on vähemmän tunnettuja, mutta ahkerasti työllistettyjä nuoria näyttelijöitä. En voisi kuvitella millainen tragikomedia Cloverfield olisi ollut, jos päähahmot olisivat olleet esimerksi Shia LeBeouf, Ethan Hunt tai Jessica Alba jne. Sanotaan, että elokuvassa olisi tärkeää kertoa vähästä kaikki, mieluummin kuin kaikesta vähän ja sen Cloverfield tekee. On kiehtovaa päästä kokemaan katastrofielokuvan tapahtumat mikrotasolla ja katkeamattomasti yhtä tietoisena tai epätietoisena kuin päähahmot. Siteeratakseni mahtipontisuutta vierastavaa ystävääni ”Mä en keksi tosta elokuvasta mitää pahaa sanottavaa!” Cloverfield on täynnä tilaisuuksia sortua kliseisiin, jotka käsikirjoittaja David S. Goyer pyyhkäisee kevyesti katsojan silmien edestä ja kriittinenkin katsoja nauttii arkihenkisestä yllättelystä.

Cloverfieldin tyyliin tottuminen ja toisaalta realistinen, mutta epätasainen rytmi pitivät minut henkisesti etäällä tästä kekseliäästä teoksesta, joten vaikka tiedän sen päätyvän leffahyllyyni, se ei päädy Top10-listalleni. Pyytäisin kontrollifriikkejä pysymään poissa lippuluukuilta ja vaadin, että jokainen raskaammista elokuvista nauttiva hakeutuu New Yorkin vaarallisen kaaoksen keskelle pehmeän istuimen suojista. Muille katsojille suosittelisin Cloverfieldiä vain siksi, että se on hyvä.

Lue myös dvd-arvostelu.

Teksti © 2008 Iiro Peltonen

Elokuvan traileri: